30 vuotta matkailijana

Tänä viikonloppuna mittari pyörähti neljännelle vuosikymmenelle ja sitä juhlistettiin – missäpä muuallakaan kuin maailmalla, tarkemmin ottaen Lontoossa. Blogissa olen keskittynyt aika vahvasti vain tuoreiden reissukokemusten kirjaamiseen, mutta näin kolmenkymmenen ikävuoden kunniaksi ajattelin poikkeuksellisesti kirjoittaa vaihteeksi hieman muusta. Ajattelin nimittäin hieman raottaa menneisyyden verhoa ja auttaa ymmärtämään siinä, miten minusta on tullut tällainen kun nyt olen, eli jatkuvasti maailmalle halajava reissumaanikko.

Matkustaminen on aina ollut perheemme yhteinen juttu. Säännölliset etelän lomat ovat rytmittäneet vuosia yksi toisensa jälkeen ja kymmenen vuotta sitten omilleni muutettua tahti on sen kun vain kasvanut. Monen mielestä matkustan paljon – joidenkin mielestä liikaakin, mutta puolustuksekseni sanottakoon, että se kulkee suvussa. Vanhempani ovat tainneet olla tänä vuonna enemmän maailmalla kuin minä ja totesinpa siskollanikin tuossa muutamia viikkoja sitten menevän paljon paremmin kuin minulla – heidän neljät varatut lennot versus minun yhdet sai oman tilanteen näyttämään melko heikolta tässä porukassa. Hullu on siis melkein koko perhe.

Matkustamisen makuun pääsin jo puolivuotiaana, ensimmäisen ulkomaanmatkan suuntautuessa Atlantin toiselle puolelle, Atlantaan ja Floridaan. Aloitettiin siis heti kerrasta ns. hyppäämällä altaan syvään päähän ilman tietoa, pysyisinkö pinnalla. Ja kerta se pinnalla pysyi, niin matkustusta jatkettiin, vuosi toisensa perään, milloin minnekin.

Lähes 30 vuotta myöhemmin kasassa on 60 vierailtua (YK:n tunnistamaa) valtiota kuudella eri mantereella, yli 200 kaupunkia/kohdetta ja yli 1400 päivää ulkomailla. Näillä vuosilla se siis tarkoittaa että enemmän kuin joka kahdeksannen päivän elämästäni olen viettänyt jossain muualla kuin Suomessa. Kyllä kai tässä voi jo kohtuullisesti sanoa reissanneensa, vaikka toki oma saldo on vielä kaukana monen muun maailmanmatkaajan kokemuksista. Mutta onhan tässä aikaa.

Vaikka maita on jo runsaasti kasassa, lukumäärä on lopulta yhdentekevä, eikä niitä tule tarkoituksella haalittua lisää, vaan monesti niihin hyviin paikkoihin vain haluaa uudestaan ja uudestaan. Pääsääntöisesti toki pyrin matkustamaan aina uusiin paikkoihin, etsien uusia kokemuksia ja elämyksiä, mutta sitten jotkut paikat vain vaativat uusintakäyntejä. Lähes puolessa noista 60 maasta on tullut käytyä vähintään kahdesti, monessa useammankin kerran, esimerkkinä nyt vaikka yhdeksän kertaa Yhdysvalloissa ja kahdeksan Egyptissä. Yhdessäkään maassa ei ole tullut vietettyä alle kahta yötä, valtaosassa aikaa on kulunut vähintään viikko, monissa taas useita kuukausia.  Suomea sitten taas tunnen luokattoman huonosti, kotimaanmatkailua ei ole taas tullut juuri koskaan harrastettua, mutta siihenkin on jo yritetty tehdä pientä muutosta.

Kolmeenkymmeneen vuoteen on mahtunut kymmeniä ulkomaan reissuja, asumista, opiskelua ja työskentelyä eri maissa. Hengenvaarallisia tilanteita, henkeäsalpaavia kokemuksia ja ikimuistoisia elämyksiä. Lukemattomia arvokkaita hetkiä. Yhtäkään niistä en olisi halunnut jättää kokematta.

Seitsemän vuotiaana heiluttelin bussin perästä vanhemmilleni ja lähdin ilman heitä viikoksi Norjaan leirille, mukana ei ollut yhtään lähisukulaista. Kuusitoistavuotiaana hyppäsin vuodeksi maailman toiselle laidalle, Uuteen-Seelantiin vaihtoon ilman että tunsin ympäriltäni ketään. Tätä juttua kirjoitan junassa matkalla Lontoosta Skotlantiin. Näiden tapahtumien välissä maailmalle on matkattu paitsi perheen kesken, myös lukemattomilla kaveriporukoilla aina Tallinnasta Brasiliaan. Maailmalle on matkattu niin kaverina, sukulaisena, firman edustajana, kilpaurheilijana, uintivalmentajana kuin opiskelijanakin. Monenlaista matkailijan hattua on sovitettu päähän, kaikki ne ovat tuntuneet varsin mukavilta, jokainen kerta on kasvattanut jollain tavalla, tuonut uusia kokemuksia. Ja jokaisen kerran jälkeen sitä on tahtonut lisää.

Ei tämä hulluus tässä varmaankaan hetkeen ole haihtumassa, sillä vuosien varrella matkustusinto on vain kasvanut. Pienenä, alle kouluikäisenä itkin (ilmeisesti tosissani) vanhemmilleni että ”jos ei mennä ulkomaille niin mennään sitten edes Italiaan”. Nyt jos vuoteen tulee alle kuukauden verran reissuja, alan kotona itkemään (puolivitsillä) kuinka en koskaan pääse minnekään. Minä haluan maailmalle, siellä minä nautin elostani. Vaikka on tämä Suomikin yleensä ihan kiva paikka, täällä on koti, perhe ja ystävät.

Paljon matkaavan elämäntyyliä kyseenalaistetaan monesti. Rahaa kuluu ja eettisyyskin on ongelma. Lisäksi herkästi epäillään, että paetaan jotain elämässään, tai yritetään uskotella itselleen ja toisilleen jotain. Jossain kohtaa hieman kyseenalaistin itsekin, miksi oikein matkustan? Pakenenko todella jotain? Olisinko ehkäpä onnellisempi käyttäessäni rahat toisin. Tuntuisiko elämä hienommalta sellaisen räyheän, uudenkarhean kikkelinjatkeen seisoskellessa pihassa? Lopulta totesin, että vaikka rahaa on varmasti kulunut yhden omakotitalon, tai monen uuden auton verran, olen sen materian sijaan saanut sitäkin arvokkaampia kokemuksia, samalla kun olen ihmisenä kasvanut. Lisäksi totesin, että oma elämätyyli on asia, jota ei pidä kenellekään joutua perustelemaan – niin kauan kun se vain tekee itsensä onnelliseksi, aiheuttamatta vahinkoa muille. Jatkoin siis matkustamista ja uusien seikkailujen suunnittelua. Säästän toki joka kuukausi pahan päivän varalle, mutta silti pyrin elämään niin, että jos huomenna jotain sattuu, en kadu käyttämättä jääneitä mahdollisuuksia ja tekemättä jääneitä asioita.

Tähänastisen elämän parhaat muistot ovat lähes kaikki maailmalta, enkä nykyistä työpaikkaanikaan olisi saanut ilman laajaa kokemusta ulkomailta – ilman sen tuomaa ymmärrystä kansainvälisyydestä tai sen kehittämää kielitaitoa. Ilman matkailua en olisi sellainen kuin nyt olen, siinä missä nyt olen. Olen siis tyytyväinen omiin valintoihin ja voin rehellisesti sanoa että en kadu yhtäkään matkailuun liittyvää valintaani.

Monesti kuulen ihmisten vitsillä, tai tosissaan, toteavan olevansa kateellisia matkoistani. Vaikka tällä monesti ihan hyvää tarkoitetaankin, saa se aina pienen ahdistuksen aikaan.  Ystäväni sen minulle jokin aika sitten opetti, kateus on niin ruma ja negatiivinen asia, joten sanokaa mieluummin ”olen onnellinen puolestasi ja toivon itselleni samaa” – toisen onni ei ole itseltä pois. Lisäksi, on syytä muistaa että se, että matkustan paljon, ei tule annettuna. En kylve Roope Ankan tavoin rahoissa ja tulen varsin keskiluokkaisesta perheestä, jossa lapset puettiin monesti äidin itse tekemiin vaatteisiin ja joka asui keskellä korpea. Perheestä, jossa ei käyty ravintoloissa syömässä, tai ajeltu takseilla. Sen sijaan rahat käytettiin matkustamiseen. Töitä olen taas paiskinut jatkuvasti teinistä lähtien, myös niitä p*skaduuneja silloin kun muuta ei ole ollut tarjolla ja myös hankkinut itselleni monia ovia avaavan yliopistokoulutuksen. Lapsia olen tietoisesti vältellyt (ja ei, raha tai matkustaminen ei ole syy tälle), enkä omista autoa tai suurta asuntolainaa – jokainen näistä valinnoista jo säästöinä yksinään vie minut vuosittain useammalle matkalle. Puhumattakaan sitten niistä lukuisista muista isoista ja pienistä elämän valinnoista joiden summana tässä tilanteessa ollaan. Elämä on valintoja, minä valitsin matkustamisen. Jos itse valitsit toisin, on sen vuoksi turha olla kateellinen – etenkään jos et olisi sitten kuitenkaan valmis luopumaan niistä asioista joita sinulla on, mutta minulla ei, kaikkea kun harvoin saa. Toki työttömyydet, sairaudet ja muut vastaavat ovat asia erikseen, valitettavia asioita jotka kuvion muuttavat aivan toisenlaiseksi.

PENTAX Image

Vaikka moni asia onkin omien valintojen seurausta, ei sitä ole kieltäminen etteikö myös onnella olisi monesti vaikutusta. Itse saan kiittää onneani siitä, että olen saanut kasvaa mitä mahtavimman perheen keskellä, joka jo pienestä pitäen on osoittanut minulle matkustelun hienouden. Kiitos siis äidille ja isälle siitä, että olette sytyttäneet minussa uteliaisuuden nähdä maailmaa. Kiitos, että olette tukeneet läpi elämän kaikissa valinnoissa, jotka ovat johtaneet siihen että olen siinä missä nyt olen. Kiitos, että ette ole kyseenalaisteet niitä edes silloin kun teini-ikäisenä lähetin tekstiviestin toiselta puolen maailmaa kertoen että hyppäsinpä muuten juuri lentokoneesta, tai silloin kun kuulitte olleeni kidnappaamisuhan alla Borneolla ja paenneeni karkuun Abu Sayyafia malesian armeijan ympäröimänä.  Kiitos Ollille että jaksat vuodesta toiseen vain pudistella päätäsi järjettömille ideoilleni ja sitten kuitenkin innokkaana lähteä toteuttamaan niitä kanssani. Kiitos kaverit ja muu suku lukemattomista hauskoista hetkistä maailmalla. Nämä ovat olleet hienoja vuosia, näitä lisää. <3