Alsacen viiniviljelmien yllä – hetkeni helikopterilentäjänä Ranskassa

Se saattoi olla koko alkuvuoden siistein yksittäinen kokemus.

Ei, kyllä se oli siistein moneen vuoteen. Ja samalla pelottavin. Benjit, laskuvarjohypyt ja moottoripyörällä ajaminen on ihan lastenleikkiä tämän rinnalla, ainakin omien kokemusteni valossa.

Kun kesäkuisena yönä sain syntymäpäiväni kunniaksi lahjakortin käteeni, hymyilin tyytyväisenä, pääsisin helikopterin kyytiin ihailemaan Alsacen viiniviljelmiä taivaalta. Koska lahjakortti oli ranskaksi, joutui Olli hieman tulkkaamaan – ei, neiti hyvä, sinä lennät sitä kopteria ihan itse!

Suusta taisi spontaanisti päästä jotain painokelvotonta.

Hetken aikaa asiaa mietittyäni, olin samalla innoissani, ja vähän kauhuissani. Lohduttauduin kuitenkin tiedosta, että puolen tunnin lentoa kuulemma edellyttää myös opetus. Kyllä siitä varmasti on paljon apua, ajattelin.

Juhannusperjantaina se sitten koitti. Kurvasimme Colmarin lentokentän pihaan, ja siellä sijaitsevan HeliTravaux’n toimistolle. Ilmoittautumisen jälkeen meitä pyydettiin hetki odottamaan, että opettaja lopettaa edellisen asiakkaan kanssa lentotunnin. Istuin odottamaan, enkä osannut päättää, olinko enemmän innoissani vai kauhuissani tulevasta.

Pienen odottelun jälkeen harjoituskopteri kurvaa taivaalta toimiston eteen, lento-opettaja Pierre tulee kättelemään meitä ja huikkaa Ollille, että eiköhän mennä. Toteamme melkein yhteen ääneen, että ehei, kyllä herra jää maankamaralle, neiti ottaa tällä kertaa ohjat. Olen näkevinäni pienen kauhunpilkahduksen opettajan silmissä.

Lähdemme kävelemään pienen kaksipaikkaisen harjoituskopterin luokse. Olen hieman hämilläni, sillä ajattelin lentoa edeltävän opetuksen tapahtuvan luokkahuoneessa. Tiedättehän, perustavanlaatuiset kalvosetit —  aerodynamiikkaa ja kaavioita, vähän pelottelua ja paljon turvaohjeistusta ja tietoa poikkeustilanteista. Mutta ei. Ajattelen, että ehkä tämä kaikki tapahtuu kopterin luona, kädet saveen-meiningillä. No, tavallaan, sillä vajaan viiden minuutin perehdytyksen jälkeen ollaan kuulemma valmiit lähtemään lentoon.

Ennen lentoa olin pyrkinyt vakuuttelemaan itselleni, että kyllä tämä on ihan turvallista, ei tätä muuten olisi mahdollista EU-maassa kokea. Olin varma, että kopteri on vain joku harjoituslaite, joka käytännössä autopilotilla hoitaa kaiken lentämisen ja minä saan korkeintaan määrittää suunnan, mutta en muuta.  Kävi ilmi, että vihkoon meni se arvaus.

Olin myös vuosien saatossa saanut käsityksen, että helikopterin lentäminen on yhtä helppoa kuin kävellessä tehtävä kahden päällekkäin olevan tennispallon tasapainottelu kämmenselällä. Kävi ilmi, että kovin kaukana tästä ei oltu.

Opetuskopterissa sekä opettajalla, että minulla on omat lentokorkeutta säätävät kahvat, sekä peräsintä ohjaavat polkimet. Ohjaimia, jolla kopterin kallistuksia hoidetaan – siis se, jolla käytännössä koko lento hoidetaan – niitä on vain yksi. Ja koska ohjainta pitää pystyä käyttämään kumman vain vuorollaan, se ohjain liikkuu ihan jokaiseen mahdolliseen suuntaan – pyörii kuin hyrrä toisin sanoen, saaden myös koko kopterin pyörimään kuin hyrrä jos väärin vääntää.

Kun kopterin lavat jo pyörivät vimmatusti, tajuan että olo on kumman irrallinen. Pienessä kopterissa ei ole lainkaan ovia, vaan istun aivan avonaisen aukon reunalla. Tajuan oudon tunteen johtuvan siitä, että istun avonaisen oviaukon reunalla ilman turvavyötä. Ohjeistuksesta on jäänyt sellainen pikkujuttu käsittelemättä, kuin turvavyön kiinnitys. Sehän onkin täysin epäoleellinen juttu lennolla. Nykäisen vyön paikalleen ja hetken kuluttua kopterin jalakset irtoavat maasta. Opettaja hoitaa nousun ja ohjaa meidät kauemmas kentästä. Sen jälkeen kuulen lauseen, jota hieman jo ehdin alkaa pelkäämään ”Okay, now it’s your turn, take control!”

Opetuskäyttöön tarkoitettu kopteri mahdollistaa sen, että konetta voi lentää yksin, mutta vierustoveri voi napata ohjat nopeasti. Näppärä, mutta myös hankala, sillä tämä aiheuttaa ohjaimen liikkumisen ohjaamossa tavalla, joka ainakin itsellä aiheutti pientä hämmennystä – ohjain liikkuu kahden nivelen avulla, toinen vieläpä pallonivel, eli liike on mahdollista melkein mihin suuntaan vain, melkein ihan missä asennossa vain. Joissain suunnissa tehtävä liike ei aiheuta mitään ohjaukseen, toisissa paljonkin – ohjaus on millintarkkaa ja jyrkätkin kaarrokset pystyy tekemään ilman että käsi näennäisesti edes liikahtaa sylissä. Kun tartun ohjaimeen ensimmäisen kerran yksin, tuntuu koko homma olevan hyvin hataralla pohjalla. Pelottaa niin saatanasti. Alan epäilemään että koko lahja oli vain Ollin katala juoni päästä minusta lopullisesti eroon.

Puoli tuntia on pitkä aika olla täysin epämukavuusalueen ulkopuolella. Ilmassa ollessa en osannut päättää, haluanko ajan menevän mahdollisimman nopeasti, vai tuon puolituntisen kestävän loputtomiin. 

Kun etenemme tuulen suuntaisesti, tuntuu nopeasti, että kyllähän tämä alkaa sujumaan. Sitten, kun suunta muuttuu ja tuulenpuuska ottaa otteeseensa, saattaa suusta päästä spontaani kirosana tai kaksi kopterin keikahtaessa nopeasti. Kun tuollaisessa hetkessä epävarmuus iskee ja ote hapuilee, meinaa jo unohtua että mihin suuntaan ohjainta liikuttamalla tapahtuu mitäkin. Ohjaimen herkkyyden vuoksi hätiköityihin korjausliikkeisiin ei kuitenkaan ole varaa, vaan ohjaus on millipeliä. Ja järjetöntä hermojen hallintaa.

Kaartelen kopterilla ympäri Alsacen viinikenttien. Jossain kohtaa huomaan jo pystyväni nauttimaan myös maisemista. Alla leviävistä loputtomista viiniviljelmistä, niiden keskellä kohoavista pienistä kylistä. Kauempana kohoaa vuortenrinteitä ja kukkuloita. Alpitkin siintää kaukaisuudessa utuisina.

Käymme aivan Saksan rajalla ja pian onkin aika kääntää nokka kohti lähtöpaikkaa.  Jossain kohtaa Colmarin lentokenttä alkaa taas näkymään horisontissa. ”Ok, you do the approach”, opettajani sanoo. Pidä nopeus vakiona, lähesty samoin kuin lentokoneet, tähtää tuohon merkkiin kiitotiessä. Siinä ohjeet. Teen työtä käskettyä ja pian ollaan jo melkein maassa (hallitusti). 

Kun maali on aivan kädenulottuvissa, Pierre pyytää ohjaimen itselleen. ”Let’s try something”. Hän pysäyttää kopterin leijumaan paikalleen noin kahden metrin korkeuteen, kylki tuulta vasten. ”Here, hold the helicopter still” Pidä kopteri paikallaan siis. Helppoa. Tai ei sittenkään.

Kevyesti puuskittainen tuuli heittelee kopteria holtittomasti. Jos ehdin lennon aikana kuvittelemaan, että ohjaus alkoi olla hanskassa, kaikki harhaluulot karisivat sen siliän tien. Aivan mahdotonta hommaa!  Muutamia minuutteja siinä taisin paikallaanoloa yrittää, mutta eihän siitä mitään tullut – keikutus oli kuin vuoristoradassa konsanaan. Oli aika kaartaa Pierren johdolla takaisin lähtöpisteeseen ja taputella tämä kokemus pakettiin.

Jalasten osuessa asfalttiin päästän syvän huokauksen. Selvisin. Sykekin tasaantuu vähitellen. Ohjauskäden kämmen pysyy krampissa vielä seuraavan tunnin, sen verran kovaa sitä ohjainta tuli puristettua. Samaa tahtia kun kramppi hellittää, hymy levenee. Olipahan siistiä! Hullua, pelottavaa, mutta siistiä!

Olen lennon ajaksi kiinnittänyt GoPron kiinni sääreeni (ainoa paikka jossa se ei ole tiellä). Lennon kesto videolla on lähes 40 minuuttia. Ei siis ihme, että päänsisäisessä piinan ja nautinnon ristiaallokossa puolituntinen lento tuntui vain jatkuvan ja jatkuvan..

Nostan hattua jokaiselle helikopterilentäjälle. Ja eritoten opettajalleni Pierrelle, pieni hulluus ei riitä tuollaista hommaa tekemään. Ja olin kuulemma hänen ensimmäinen englanniksi opettamansa lentäjänalku. Ihan vaan jos ei homma jo muutenkin jännittänyt.

En minä edes tiennyt, että on mahdollista ilman minkään sortin aiempaa kokemusta päästä lentämään helikopteria, mutta ainakin Ranskassa se on mahdollista. Jos edellinen juttu Alsacesta kuvineen ei vielä vakuuttanut siitä, että seutu on loistava matkakohde, niin ehkä tämä mahdollisuus saa kylmähermoisimmat innostumaan lisää.

Seuraavana päivänäkin vielä käymme Ollin kanssa läpi lentoa ja helikopterin ohjausta, ja päädymme väittelemään ohjauksen toiminnasta, Olli tietokonepelien kokemuksillaan, minä edellisen päivän lennon pohjalta. Väittelyn hetken jatkuttua kysyn vastapuolelta napakasti ”Ja kumpikas meistä olikaan se, joka on oikeasti lentänyt sitä helikopteria?”. Vastapuoli kiroaa. Väittelyvaltti on syntynyt, käytän tätä jatkossa ihan kaikkeen.