Etelä-Afrikan eteläisintä rannikkoa pitkin kulkiessa ei voi välttyä rannoilta. Kauniilta sellaisilta. On kuitenkin suorastaan synti, että rannat eivät välttämättä aina ole niitä parhaita uimiseen. Ilmat Afrikan eteläkärjessä ovat viileitä, vain muutama kesäkuukausi nostaa lämpötilat hellelukemiin. Silloinkin merivesi pysyy hyytävänä, pääsääntöisesti noin 15-18 asteen tuntumassa, parhaimmillaankin alle 20 asteen. Avantouinti on kyllä mielestäni kivaa, mutta 15 asteen merivesi ei silti houkuttele, etenkään kun muistetaan, että lisäksi rannikolla virtaukset ovat pettäviä, ja rannikkovedet ovat haita täynnä.
(Jälleen toki muistutan että haita ei liiaksi pidä demonisoida, onhan selfiet ihmiselle huomattavasti vaarallisempia kuin hait).
Ei Etelä-Afrikka siis ole maa, jonne rantaloman kiilto silmissäni säntäisin, ainakaan näin marraskuun alussa, milloin me olimme liikkeellä. Mutta rannat ovat silti jumalaisen kauniita. Ja meidän matkallamme yksi niistä oli ylitse muiden.
Se paras ranta, ja samalla paras hetki koko Garden Routen kierroksella oli Brenton-on-Sea ja sen rannalla vietetty myöhäinen iltapäivä. Siinä oli paikka, jolle mielellään olisi suonut useammankin tunnin.
Ja tämä melkein jäi kokematta kokonaan.
En ollut edes tiedostanut Brenton-on-Sea:n rannan olemassaoloa ennen matkaamme, eikä se millään tavalla kuulunut suunnitelmiimme.
Majoituimme viereisessä Knysnan kylässä, ja ajatukset poukkoilivat ennemmin alueen lukemattomien patikka- ja maastopyöräreittien parissa. Niihin se mielenkiinto enemmän kohdistui kun rantoihin.
Majatalomme isäntä kuitenkin mainitsi, että tässä olisi ranta, joka on alueen ehdottomia kohokohtia. Välillä minut on varsin helppo puhua ympäri, joten valkeat hiekkarannat silmissä kiiluen painelimmekin eräänä iltapäivänä Ollin kanssa kohti Brenton-on-Sea:n rantaa.
Ja toden totta. Majatalon isäntä ei suinkaan huijannut. Brenton-on-Sean ranta oli U-P-E-A!
Ei se hiekka aivan valkoista ollut, eikä Brenton-on-Sea muutenkaan ehkä se tyypillisin ranta rantalomailuun, mutta se ei pahemmin haitannut. Jo parkkipaikalta näki, että edessä olisi yli neljä kilometria koskematonta hiekkaa, ja vain pieni kourallinen ihmisiä, hekin kaikki aivan rannan alkupäässä. Ihan täydellistä!
Kun pienen matkan käveli rantaa pitkin, sai jo olla aivan omassa rauhassaan.
Meri pauhasi, tuuli puhalsi lempeästi, hiekka petti mukavasti jokaisen askeleen alla ja pieni usva hämärsi edessä avautuvaa maisemaa. Iltapäivän aurinko lämmitti vielä mukavasti.
Se tunnelma rannalla oli jotain sanoinkuvaamatonta, etenkin kun aurinko alkoi vähitellen tekemään matkaansa kohti horisonttia.
Siinä hiljalleen rantaa pitkin kävellessä, kameran kanssa leikkiessä ja viimeisistä lämpimistä auringonsäteistä nauttiessa elämä tuntui aika mahtavalta.
En muista, että rannalla kävely olisi pitkään aikaan tuntunut niin hyvältä. Kyllä trooppisilla paratiisirannoilla on oma paikkansa sydämessäni, mutta täällä armottomana pauhaavan meren äärellä olo tuntui kumman tyyneltä. Juuri siinä, juuri sillä hetkellä, syvään hengitellessä ja edessä aukeavaa tyhjyyttä tuijottaessa, tuntui olo kevenevän askel askeleelta.
Täällä oli hyvä olla, edes sen pienen hetken.
Jos rantapäivää Garden Routen varrella lähtisin viettämään, olisi Brenton-on-Sea hyvin todennäköinen valinta – ranta on jokseenkin kaukana suosituimmista kohteista, se on täysin koskematon, mutta kuitenkin sen reunalta löytyy tarvittavat palvelut: hotelli ravintoloineen, siistit julkiset vessat, sekä suihku.
En minä rantoja lähtenyt Etelä-Afrikasta hakemaan, mutta silti näihin muistoihin on tullut palattua jo niin monta kertaa reissun jälkeen. Tällaisiin paikkoihin mieli halajaa takaisin väkisinkin.
Kilometrejä pitkä koskematon ranta, villinä pauhaava meri, ja kevyesti puhaltava tuuli. Eikä ketään muuta näkyvissä.
Sen parempaa rantakokemusta saa Etelä-Afrikasta etsiä.
