Cape Cross – tuhansien ja tuhansien hylkeiden ympäröimänä Namibiassa

”Onkohan siellä edes yhtään hyljettä” pohdiskelimme kurvatessamme Cape Crossin parkkipaikalle. “Toivottavasti ei mennyt rahat aivan täysin hukkaan” jatkoimme, miettien että n. 12e pääsymaksu kahdelta oli aika korkea hinta Afrikassa – etenkin jos niitä hylkeitä ei sitten edes näkisi.

Hyvin nopeasti auton parkkeerattua totesimme, että huoli oli turha, ja että pääsymaksu todellakin oli täysin perusteltu.

Kuvottava haju oli ensimmäinen varmistus asialle. Ennen kuin auton ovea ehti avaamaan niin, että toinen jalka ehti maahan, ensimmäinen yökötyksen tunne tuli koettua. Löyhkä hyökkäsi päin kasvoja heti, eikä jättänyt vierailijaa rauhaan. Kiittelin hiljaa mielessäni onnetonta hajuaistiani, samalla säälien niitä, joilla nenä oikeasti toimi.

Kun löyhkän aiheuttamasta ensijärkytyksestä selvisi, alkoi seuraava kauhistelu – se meteli. Parkkipaikka oli noin sata metriä rannasta, mutta kovalla tuulellakin ääni kantautui autolle asti kovana. Kyllä, täällä todellakin olisi nähtävää.

Onneksi hajuun ja meteliin tottui kohtuullisen nopeasti ja vierailun ajan pystyi keskittymään siihen oleelliseen – eli hylkeiden tuijotteluun. Olimme saapuneet Cape Crossiin Namibian Skeleton Coastille, pienelle rantakaistaleelle, joka oli tuhansien ja tuhansien Afrikanmerikarhujen, eteläisellä pallonpuoliskolla elävän korvahyljelajin ja suurimman merikarhulajin kotiranta.

Kun pääsimme paikkaan, josta koko todellisuus paljastui, leuka loksahti totaalisesti auki. Näky oli jotenkin absurdi. Ja se huoli siitä, että ranta olisi vierailun aikaan tyhjä, tuntui jollain tapaa melko suloisen hölmöltä.

Hyljemeri kantoi laiturin molemmin puolin yli sadan metrin päähän. Niitä oli limittäin, päällekkäin ja vierekkäin. Niitä oli vedessä ja maalla, lähellä rantaa ja kaukana. Niitä oli myös kasapäin laiturin alla, vierivieressä makoilemassa suojassa auringolta. Paikoitellen vain noin puolimetriä maan pintaa ylempänä olevalla laiturilla kävellessä tuntui välillä jopa hieman ilkeältä kävellä, kun jokaisella askeleella kuulit suoraan jalkojesi alla erikoista ääntelyä.

Vietimme laiturilla yli tunnin, vain katsellen näytöstä. Edessä vilisi niin juoksevaa, kuin nukkuvaakin otusta. Niitä oli uimassa, tappelemassa, leikkimässä ja kuivattelemassa. Auringossa itseään kuivatteleva hylje oli varsin hauskan näköinen ilmestys ja sai väkisinkin hymyn huulille. Mutta kyllä sitä sitten myös tappelevia pareja tuli seurattua, samoin kuin varottua astumasta kuolleiden poikasten päälle, niitäkin oli kymmenittäin, ehkä jopa sadoittain.

Olin ennen matkaamme nähnyt muutaman yksittäisen kuvan tästä hylkeiden kansoittamasta rantakaistaleesta ja niiden perusteella päättänyt, että täällä myös vieraillaan. Olin kuitenkin aika varma etukäteen, että ne kuvat olisivat vain niistä hetkittäisistä huippuhetkistä, ja että pääsääntöisesti rannalla olisi elämää huomattavasti vähemmän. En ollut etukäteen selvittänyt onko paikalla jokin suositeltava vierailuaika, mutta se osoittautui tarpeettomaksi – vierailulla voi käydä päivittäin 10-17 välisenä aikana, ja ilmeisesti kaikkina aikoina nähtävää kyllä riittää.

En edes yrittänyt vierailun aikana laskea hylkeiden määrää, mutta niitä oli tuhansia. Enemmän kuin pieni ihminen pystyi sisäistämään. Pitkän aikaa kävelin pitkin laituria vain hokemassa mielessäni ”Ei tää oo todellista…ei tää voi olla todellista…tää on ihan älytöntä!” Kaikennäköistä sitä on maailmalla tullut nähtyä, mutta silti tämä pieni rantakaistale pääsi yllättämään aivan totaalisesti. Kävelin ympäriinsä leveä virne kasvoillani, samalla pudistellen hieman epäuskoisena päätäni.

Parhaimmillaan jopa 210 000 (ei pilkkuvirheitä) hylkeen kansoittama pieni rantakaistale on täynnä elämää. Rantaviiva on niin täynnä auringossa paistattelevia hylkeen ja niiden poikasia, että niiden alta rantakiviä on monin paikoin mahdoton nähdä. Rannan edustan vesialueet ovat yhtä jatkuvaa, räpiköivää evää. Hylkeitä pomppii pintaan ja katoaa syvyyksiin sellaista tahtia, että perässä ei pysy. Näky on aivan käsittämätön.

Huvittavaa oli myös huomata, että nämä eivät pahemmin ihmisiä aristelleet, vaan ne jopa paikoin tulivat kohti ja viereen laiturilla kävellessä. Ja lähtiessä huomasimme, että poistuessa on myös hyvä hieman katsoa ympärilleen, etenkin auton alle, ettei huomaamattaan murskaa pientä evää…

*edit: jutussa esiintyy käännöskukkanen, korvahylje ei ole sama kuin varsinainen hylje, vaikka nopeasti niin voisi päätellä. Oikeampi ja tarkempi nimi näille otuksille olisi siis merikarhu. Pieni insinööris-ihminen on täällä ymmällään biologian lajikoukeroista ja pahoittelee paikoin ehkä harhaanjohtavaa nimeämistä.