Se oli ehkä koko Chiang Main vierailun paras kokemus, vaikka sitä etukäteen epäilinkin.
Herään aamulla kello viideltä. Ikkunasta näkyy vain pimeys. Vedän vaatteeni nopeasti niskaan ja astun hotellista ulos. Missään ei näy ketään. Keskellä Thaimaan talvea, pohjoisen Chiang Main kaduilla on paljon ennen auringonnousuakin mukavan lämmin.
Katuvalot valaisevat autioita katuja, kun kiskaisen kypärän päähäni ja käynnistän skootterini. Yön pimeydessä Chiang Main normaalisti niin vilkkaat kadut loistavat tyhjyyttään, kun käännän pikkuisen pyöräni nokan kohti kaupungin reunamia. Edessä on yli puolen tunnin ajo ylös vuorenrinnettä ja sen mutkaisia teitä. Koitan vimmatusti karistaa silmistäni viimeisiä unihiukan rippeitä ja keskittyä ajamiseen.
Kun pääsen jyrkkien mutkien täyttämälle tienpätkälle, mietin jälleen kerran päähänpistojeni järkevyyttä. Tällä tiellä ei katuvaloja tunneta, eikä skooterini valaistus ole se parhain mahdollinen.
Saavun määränpäähän noin viidenkymmenen jyrkän mutkan jälkeen ja pistän pyöräni kadun varteen parkkiin. Katselen edessä vastassa olevaa yli 300 porrasta, jotka ovat vielä minun ja kohteeni välissä. On aika herättää kroppa lopullisesti.
Taivas on alkanut muuttua sysimustasta tummansiniseksi, mutta auringonnousuun on kuitenkin vielä aikaa. Kaikkialla on hiljaista, vain pari paikallista ihmistä näkyy lähistöllä. Lähden kipuamaan ylös portaita, kohti Wat Phrathat Doi Suthepin temppeliä.
Saavun temppelialueelle ja hymyilen. Wat Phrathat Doi Suthep, Chiang Main tunnetuimpiin ja ruuhkaisimpiin kohteisiin kuuluva temppeli näyttäytyy täysin autiona. Kunnes nurkan takaa astelee kaksi munkkia oransseissa kaavuissaan.
Kaikkialla on hiljaista. Kullan kimallus on pimeässä aamussakin silmiä häikäisevää ja temppelialue kauniin koristeellinen. Kynttilöiden välke on omiaan tekemään tunnelmasta erityisen hartaan. Välillä tuntuu että en oikein tohtisi liikkua ollenkaan, melkein pidätän hengitystä etten vain rikkoisi hiljaisuutta.
Katselen hetken ympärilleni ja kuulen toisten munkkien hennon rukousäänen jostain kauempaa. Se tuntuu kruunaavan kaiken. Olo on jotenkin epätodellinen. Kaikki se, mitä ympärilläni näen ja aistin tuntuu täysin ennenkokemattomalta. Ei sitä osaa edes sanoiksi pukea.
Vaeltelen ympäri temppelialuetta, ihailen harrasta tunnelmaa ja temppelin kauneutta. Pimeää taivasta vasten kullanhohtoiset rakennukset ovat kertakaikkisen upeita. Aamun pimeydessä ne hohtavat kauniisti lampuin ja kynttilöin valaistuna. Pinnat kiiltävät, koristeluissa ei ole säästelty ja kaikki on hyvin huoliteltua.
Kävelen temppelialuetta ympäri. Kohtaan muutaman muun vierailijan matkalla, mutta käytännössä saan silti olla täysin omassa rauhassa. Jos siis unohdetaan ne satunnaiset munkit, joita aina silloin tällöin näkyy kävelemässä milloin minnekin temppelialueella.
Katselen munkkien kerääntymästä yhteen, kuuntelen kun he laulavat rukouksiaan seesteisen ja hartaan tunnelman keskellä, omassa rauhassaan keskellä kauniisti valaistua temppelialuetta.
En voi sille mitään, mutta tunnen itseni tirkistelijäksi. Tiedostan kiusallisen hyvin, että minä olen ulkopuolinen tässä asetelmassa. Tämä kaikki mitä ympärillä näkyy ja tapahtuu, on sellaista, minne minä en oikeasti kuulu. On kuin olisin keskellä näytöstä, joka on tarkoitettu aivan muuhun kuin turistin töllisteltäväksi. Ja niinhän se monin tavoin onkin, vaikka vierailu täysin sallittua onkin.
Munkit elävät arkeaan, paikka on heille pyhä ja arvokas. Ja minä siinä sivussa vain uteliaana seuraan menoa.
Koitan pysytellä mahdollisimman huomaamattomana. Valokuvienkin ottaminen monessa tilanteessa tuntuisi vain väärältä.
Siirryn temppelialueen reunalle, josta aukeaa esteetön näkymä alas kaupunkiin. Aamu alkaa hennosti sarastamaan, kaupungin valot tuikkivat edelleen alhaalla, kun horisontti värjäytyy vähitellen punaisen ja sinisen eri sävyillä.
Siinä, temppelin reunalla, auringonnousua ihaillen ja munkkien rukousääniä kuunnellen, maailma tuntuu melko taianomaiselta.
En enää ole yksin, muutama muukin on saapunut katsomaan auringonnousua, mutta seesteinen tunnelma säilyy edelleen.
Aamuviiden herätys ja pimeässä vuorenrinnettä ylös ajelu ei enää tuntunutkaan niin järjettömältä.
Päivänvalo lisääntyy nopeasti, samoin ihmisten määrä. Kun hetken istuu paikallaan ja katselee edessä aukeavaa maisemaa, huomaa pian että hento aamunkaje on nopeasti vaihtunut kirkkaaksi auringonpaisteeksi. Uusi päivä on alkanut.
Lähdin Doi Suthepille ensisijaisesti auringonnousua varten. Auringonnousu ei ollut se upein tuona päivinä pilvien verhotessa horisonttia, mutta kaunis se silti oli.
Doi Suthepin auringonnousun hienous oli kuitenkin jossain muualla kuin siinä horisonttia värittävässä tulipallossa. Se oli temppelin tunnelmassa. Sen kokisin mielelläni toistekin, vaikka ilman sitä auringonnousua.
Auringon kivutessa korkealle, alkaa kultaiset rakennukset kimaltamaan ihan uudella tavalla. Myös väkimäärä alkaa vähitellen lisääntymään. Munkit lähtevät liikkeelle.
Doi Suthepin vierailua kuvaillaan monesti hienoksi, mutta lähes kaikkialla valitellaan ahdistaviin mittakaavoihin nousevista turistilaumoista. Toisin on aikaisin aamusta.
Väitettä tukevat kuitenkin mutkaista tietä vastaan tulevat valtavat turistibussit, kun jatkan matkaani takaisin kaupunkiin. Aamu kahdeksalta tuolla puolen tunnin ajomatkalla vastaan tulee noin kaksikymmentä bussia täynnä väkeä. Se on karkeasti arvioiden noin tuhat ihmistä. Kello ei ole vielä edes yhdeksää aamulla. Voin vain kuvitella, miten erilainen kokemus täällä on vierailla keskellä päivää.
En voinut kuin hymyillä laskeutuessani alas vuorelta, tämä oli juuri oikea ratkaisu. Minä en ole aikaisten aamuherätysten ystävä, mutta tämän päivän kokemukset olivat jokaisen menetetyn uniminuutin arvoisia. Heittämällä.
Lasken vastaantulevia busseja ja ajattelen kauhulla sitä tungosta, joka ylhäällä vähitellen kehittyy. Ei tungoksesta voi ketään varsinaisesti syyttää, onhan temppelialue upea, yksi Chiang Main kohokohdista, ehdottomasti. Tiedän kuitenkin, että itse olisin keskellä päivää todennäköisesti vain ahdistunut, enkä todennäköisesti olisi pystynyt näkemään temppelin kauneutta ihmismassojen läpi.
Voi kuinka onnellinen olinkaan aamuviiden herätyksestä ja siitä, mitä juuri olin saanut kokea.
