Kun puhutaan Nepaliin matkustamisesta, ei ensimmäisenä todennäköisesti tule mieleen safarit. Ei, ensimmäisenä tulee mieleen Himalajan jylhät maisemat – niiden perässähän minäkin aikanaan Nepalin matkasta aloin kiinnostumaan. Toisena maailman korkeimpien vuorten jälkeen mieleen tulee ehkäpä köyhät ja karut kylät. Ehkäpä ystävälliset ihmiset ja kiehtova kulttuuri. Mutta ei safarit.
Mutta Nepal on hämmentävän monipuolinen maa, monessakin mielessä. Ei sitä osannut ymmärtääkään minkälaisesta monipuolisesta pakkauksesta on kyse, ennen kuin todenteolla aloin matkaa sinne suunnittelemaan. Luonnon osalta Nepal on monessa mielessä kuin maailma pienoiskoossa. Kun katsotaan maata pohjois-etelä-suunnassa, ehditään alle 200km matkalla kulkemaan maailman korkeimpien vuorien täplittämän vuoriston läpi, halki vehreänä kumpuilevan “hill countryn” aina lähes merenpinnalla sijaitsevan terai-alueen alankojen luo. Siinä on aikalailla maailman eri ilmastot pienoiskoossa, himalajan huippujen ikuisesta pakkasesta trooppisiin viidakoihin. Ja siellä viidakossa sijaitsee oivia kohteita pienelle safarimatkalle.
Ylivoimaisesti suosituin kohde safarimatkailulle on maan eteläosassa, aivan Intian rajalla sijaitseva Chitwanin kansallispuisto. Chitwan on paitsi Nepalin historian ensimmäinen kansallispuisto, myös UNESCOn maailmanperintökohde, kiitos sen erittäin monipuolisen kasvillisuuden ja eläinkannan – onhan puisto muunmuassa koti yhdelle maailman harvoista Intiansarvikuonojen populaatioista, sekä elintärkeä suojelualue Bengalin tiikereille.
Ei liene yllätys että tällainen safarihullu halusi hinnalla millä hyvänsä myös safarille, kerta siihen mahdollisuus olisi, joten kun Olli palasi matkan puolessa välissä (suunnitellusti) Suomeen, heitin minä laukkuni selkään, ja painelin yksinäni kohti Chitwania parin päivän safarille.
Chitwanin luonnonpuisto on erityisen tunnettu menestyksekkäästä sarvikuonojen suojelutyöstä. Täällä tämä aikoinaan jopa sukupuuton partaalla olleen lajin kanta on saatu elvytettyä – puiston upea ja menestyksekäs suojelutyö on mahdollistanut sen, että näiden sarvikuonojen kanta on lähes seitsenkertaistunut alueella alle 50 vuodessa. Lisäksi viime aikoina puisto on juhlinut useampanakin vuonna sitä, että yksikään eläin ei ole kuollut salametsästykseen. Se, jos mikä on hatunnoston arvoinen asia nykypäivänä.
Mutta tätäkään menestystä ei aivan kritiikittä voi hehkuttaa, sillä suojelutyössä käytetään edelleen hyvin paljon hyödyksi norsuja, joiden selässä partioiden salametsästäjien perässä pitkin viidakkoja ja peltoja painellaan. Jos norsuilla ratsastaminen ja näiden hyödyntämien ihmisten työkoneena ei tunnu pahalta, kannattaa lukaista vaikka täältä hieman taustaa sille, miksi tämä ei ole hyvästä.
Vaikka Chitwanin kansallispuistossa ei norsuilla ratsastusta enää sallitakaan turistien toimesta, voi puistossa edelleen nähdä kansallispuiston puistonvartioiden partioita ratsastamassa keskellä metsiä norsujen selässä. Sen sijaan puiston laidalla toiminta kukoistaa, ja käytännössä jokainen safareita tarjoava toimija tuputtaa myös ratsastusta osaksi safaripakettia. Ja vaikka ratsastamaan et lähtisi, ei illalla kylän pääkadulla kulkiessa voi välttyä näkemästä näitä kotiin palaavia jättiläisiä. Se kieltämättä vetää mielen vähän matalaksi.
Muutenkin Chitwanin safarin varaaminen tuntui olevan kovin vaikeaa, sillä safareita ei koordinoida keskitetysti, vaan jokainen kylän hotelli ja matkatoimisto hoitaa omia retkiään, yrittäen saada omat autonsa täyteen. Matalan sesongin aikaan onkin aika vaikea saada järjestymään paikkaa retkeltä, jossa ei tarvitsisi turvautua joko privaattiretkeen tai norsuratsastukseen.
Tuntui lähes mahdottomalta löytää sellaista paikkaa, josta saisi koko päivän safariajelun, sillä kaikki tarjosivat vain päiväpakettia, jossa aamupäivä ratsastetaan norsuilla ja iltapäivä ajellaan autolla. Päädyin kiertämään toista tuntia Saurahan kylän eri hotelleja ja matkatoimistoja, ennen kuin lopulta löysin paikan, josta sain varattua koko päivän kestävän ajelun ilman, että olisi täytynyt ottaa koko auto itselle ja maksaa 9hengen edestä. Periksiantamattomuus kuitenkin palkittiin, kun sain sovittua itselleni paikan autosta, jonka tanskalaispariskunta oli alunperin varannut itselleen kokonaan. Tanskalaiset saivat hyvityksen tunkeilustani, ja minä paikan autosta. Seuraavat kaksi päivää retkeiltiin sitten yhdessä, ensin päivä safariauton kyydissä puiston uumenissa ja seuraavana päivänä puiston laitamilla kanootin kyydissä ja jalkaisin seikkaillen. Se oli lopulta aika toimiva kokonaisuus.
Ensimmäinen päivä Chitwanin reunamilla olevassa Saurahan kylässä meni aikalailla sopivaa safaria metsästäessä ja kylän ravintoloissa istuskellen. Mutta jo seuraavana aamuna pääsen safarin makuun, kun unenpöppörössä noin kello viideltä kömmin sängystäni ylös ja avaan verhot. Joenrantaan suuntaavan huoneeni parvekkeelta näkee suoraan joen toisella puolella pällistelevän sarvikuonon keskellä usvaista maisemaa! Siinä uneliaisuus katoaa alta aikayksikön, kun metsästän kuumeisesti kameraa jostain laukunpohjalta.
Vaikka Chitwan on tunnettu safarikohde, ei edes tämän uhanalaisen sarvikuonon bongaaminen ole taattua ja olenkin aika innoissani siitä, että sellainen seisoskelee heti aamusta ihan hotellihuoneeni edustalla!
Loppupäivän istunkin safariauton kyydissä, huristellen syvällä Chitwanin uumenissa yhdessä tanskalaispariskunnan kanssa. Vaikuttaa siltä, että ihan kaikki muut puistossa vierailleet ovat päätyneet puolen päivän ajeluihin ja saamme olla pitkälti omissa oloissamme Chitwanin pölyisillä poluilla. Yritämme parhaamme mukaan bongata tiikereitä, siinä kuitenkin onnistumatta. Sen sijaan vastaan tulee niin apinoita, valtava pyton, kasa kauniita lintuja, kauriita, kuin lukematon määrä sarvikuonojakin. Päivän saldoa ei mitenkään voi kutsua pettymykseksi, vaan päinvastoin melko mielettömäksi.
Aina välillä oppaamme bongaa tuoreet tiikerin jalanjäljet, satunnaisesti pysähdymme haistelemaan tuoreita, ja hyvin selkeästi haistettavia jälkiä. Kuulemma jossain kohtaa olemme myöhästyneet tiikerihavainnosta vain parilla minuutilla, osaa vastaantuleva auto kertoa. Mutta lopulta tiikerin kohtaaminen jää vain haaveeksi. Saamme tyytyä vain nuuhkimaan sen pahalta haisevia jälkiä.
Huhtikuu ei ole parasta aikaa safarille, sillä talven jäljiltä kasvillisuus on rehevämpää ja heinikko paikoitellen niin pitkää, että auton kyydissä ei meinaa juuri mitään nähdä. Lisäksi lämpötila huitelee jo reilusti yli 40 asteen ja kosteus läkähdyttävä. Ainoat hetket kun ilma tuntuu jokseenkin siedettävältä, on auton liikkuessa.
Päivä safariauton kyydissä on paikoin tylsä, mutta samalla menee hujauksessa. Ja aina, kun se sarvikuono rynnistää puskasta esiin, meinaan pakahtua innostuksesta. Sen voimin jaksaa aina seuraavaan havaintoon asti heittämällä.
Aina välillä jäämme katselemaan milloin mitäkin eläintä, ja välillä pysähdymme pidemmäksi aikaa taukopaikoille jaloittelemaan.. Harmittelen pitkin päivää, että päätin jättää kunnon objektiivini kotiin ja matkustaa Poon Hillin vaelluksen takia selkeästi kevyemmällä kamerakalustolla. Mutta vaikka moni kuva jäikin ottamatta, ei se kokemusta itsessään heikentänyt.
Seuraavana päivänä jatkamme jälleen tanskalaisten kanssa yhteistä seikkailuamme. Hyppäämme aamusta valtavan pitkän kanootin kyytiin, jonka mukana kellumme pitkin Chitwanin reunalla kulkevaa jokea. Oppaamme käskee pitämään silmät auki ja raajat pois vedestä. Pian syykin konkretisoituu kaikille, sillä huomaamme aivan paattimme vieressä joenpenkalla makoilevan valtavan krokotiilin! Pituutta löytyy reilusti yli 4 metriä ja sen vaaniva tuijotus saa jokaisen hiljaiseksi kunnioituksesta. Tiedostamme liiankin hyvin olemattoman etäisyyden tähän jättiläiseen.
Mitä pidemmälle paattimme lipuu, sitä enemmän näemme niitä, piilottelemassa vedessä, pelkät silmät pinnalla kiiluen. Krokotiili siellä, toinen täällä. Heikkohermoisempaa saattaisi hirvittää, mutta sen verran taustoja selviteltyäni ennen matkaa tiedän olla suhteellisen rauhallisin mielin ja vain ihailen ympärillä levittyvää monimuotoista luontoa.
Lopulta kuskimme ohjaa kanootin joen reunaan ja nousemme ylös. Lyhyt kävely viidakon halki tuo meidät takaisin autollemme ja Chitwanin seikkailut päätökseen. On aika suunnata takaisin kohti Kathmandun laaksoa.
Chitwanin kokemus oli lopulta aika upea. Tiikerit pysyttelivät visusti piilossa, mutta sarvikuonoja, krokotiileja, lintuja ja muita eläimiä tuli vastaan tolkuttomia määriä. Tunnelma viidakon keskellä seikkaillessa oli melkoinen, ja tämä oli luonteeltaan kovin erilainen safarikokemus, kuin mitä Afrikassa. Kyllä minä jatkossakin safarini mieluiten Afrikassa koen, mutta Chitwan toi mukavaa vaihtelua näihin kokemuksiin.
