Hytisen kolkossa hotellihuoneesamme, käpertyneenä tiukasti peiton alle ja kuuntelen kuinka sade ropisee ikkunaan. Tätä on nyt tehty kohta kaksi päivää. Hotelli on koko reissun huonoin ja se on myös se, jossa on tullut vietettyä olosuhteiden ”pakottamana” kaikista eniten aikaa. Rehellisesti sanoen v*tuttaa. Minulla on kylmä, on heinäkuun loppu ja minä ikävöin villasukkiani. Tilanne tuntuu melko absurdilta, ollaanhan nyt eteläisessä Euroopassa eikä keskellä vähälumista Suomen kesää. Siis sillä samaisella alueella, jonka osalta emmin, voiko täällä reissata kesällä ilman että tulee tuskaisen kuuma.
Jos jotain kohdetta Montenegrossa odotin pääseväni tutkimaan, oli se UNESCOn maailmanperintökohteisiinkin kuuluva Durmitorin kansallispuisto maan pohjoisosissa. Talven aikana muun muassa RIMMA+LAURA-blogin Lauran juttuja Durmitorista luettuani tiesin, että tuonne minäkin haluaisin jos tie joskus Montenegroon vie. Ja sinnehän tie sitten Montenegrossa myös vei.
Etukäteen jo tiesin että Durmitorin seutu on varsin kaunista. Olin varma että täällä viihtyisi, että aika kuluisi hujauksessa. Olimme varanneet kaksi yötä Zabljakiin, ajatuksena kiertää kansallispuiston polkuja rauhassa, ottaa rennosti ja nauttia luonnosta. Odotukset olivat kovat, mutta toisin kävi. Rennosti kyllä otettiin, mutta ei sillä tavalla kuin suunnittelimme. Zabljak ja Durmitorin kansallispuisto jää historiankirjoihin Balkan2016-turneemme pahimpana pettymyksenä. Ei varsinaisesti kohteen, vaan olosuhteiden pakottamana.
Durmitorissa odotin pääseväni seikkailemaan pitkin kuvauksellisia luontopolkuja, vaeltelemaan päämäärättömästi metsissä ja rinteillä, istuskelemaan kauniiden pienten järvien rannoilla aurinkoisena kesäpäivänä, sekä katselemaan kilometrien päähän levittyvää maisemaa Euroopan suurimman kanjonin reunalla. Tätä kaikkea Durmitorissa voisi tehdä. Paitsi jos sattuu paikalle sellaisina päivinä kun me. Sellaisina päivinä lämpömittari pysyy aamusta iltaan alle kymmenen asteen keskellä heinäkuutakin, pilvet roikkuvat niin alhaalla, että paikoitellen ne ottavat koko puiston ja sen porttina toimivan Zabljakin kylän syleilyynsä. Silloin kuljet sumussa, sateen kastellessa sinun riittämättömän vaatetuksen läpimäräksi, etkä näe mitään.
Mutta sitten tulee se pieni hetki kun sää hetkellisesti kirkastuu sen verran, että saat pienen maistiaisen niistä ylistetyistä maisemista. Silloin tiedät, että olet saapunut todella upeaan kohteeseen.
Durmitorin kansallispuistoon tutustuminen jäi tällä reissulla lopulta varsin vähäiseksi. Saimme patikoitua hiukan Crno Jezeron kuvankauniissa maisemissa, sekä hiukan katseltua pilviverhon takaa avautuvaa maisemaa yli kansallispuiston jylhien vuortenhuippujen aina silloin, kun pilvet eivät maisemaa hallinneet.
Crno Jezero – suomennettuna ”musta järvi” kimmelsi harmaanakin päivänä nimestään poiketen kauniin vihreänä ja vieressä jyrkät rinteet kipusivat pilvien yläpuolelle. Oli helppo kuvitella kuinka maisemat olisivat olleet kirkaana päivänä juuri sellaiset, joita Durmitorilta odotin. Nyt jouduin tyytymään harmaaseen, sumuiseen versioon siitä. Paremmalla kelillä täällä olisi viihtynyt pidempäänkin, mutta nyt kierros jäi hätäiseksi.
Pilvien hiukan rakoillessa kävimme myös katsomassa Tara-kanjonin upean näköalapaikan, Curevacin. Maisemat olivat upeat, mutta silti on todettava, että edellisellä viikolla koettujen Vikosin kanjonin mielettömien maisemien jälkeen Tara kanjoni tuntui hiukan laimealta kokemukselta, siitäkin huolimatta että kyseessä on Euroopan suurin kanjoni.
Kolme päivää Durmitorissa meni pitkälti sumuisessa säässä, mutta kuin kohtalon ivaa, alkoi sää viimeisenä päivänä hiukan kirkastua suunnatessamme auton nokkaa pois puistosta.
Durmitor jätti paljon hampaankoloon. Kansallispuisto on selkeästi upea, mutta tällä kertaa suuri osa vierailuun varatusta ajasta käytettiin tuijotellen hotellihuoneen seiniä. Kuitenkin se vähä, mitä kansallispuistosta näimme, sai minut vakuuttumaan siitä, että tänne on ehdottomasti päästävä uudestaan, toivottavasti silloin hiukan paremmalla kelillä.
4 comments
Voi sääli! Olipas tylsää että kävi noin 🙁 Ihan uskomattoman kauniita kuvia olet tosin epäonnisesta säästä huolimatta saanut taas napattua 🙂 Edelleen kyllä nostan hattua, että kirjoittelet näistä matkakokemuksistasi niin rehellisesti.
Kiitos Anna! Nää on näitä, aina ei vaan voi kaikki mennä putkeen ja toisaalta, jos tää oli reissun suurin murhe että yhdessä kohteessa oli kakka keli niin tais kuitenkin olla aika onnistunut reissu 😉
Ei kyllä aina tosiaankaan mene niinkuin haluaisi. Meillä on esimerkiksi Norjassa pääosin aina aurinko paistanut, mutta on myös kokemusta Lofooteilta, missä kaikki kolme päivää sataa vettä vaakasuorassa, on sen kymmenen astetta korkeintaan ja tuuli vihmoo niin kovaa, ettei autolla uskalla silloille…
Joo, onneks ei sentää ihan tollaisesta menosta ollut kyse! Mutta sää nyt on vähän sellainen että sen voi hyväksyä tai sit voi kiukutella, pitäs vaan aina muistaa että jälkimmäinen ei kuitenkaan lopulta muuta mitään.. 🙂
Comments are closed.