Durmitorin kansallispuisto – Balkanin kierroksen pahin floppi

Hytisen kolkossa hotellihuoneesamme, käpertyneenä tiukasti peiton alle ja kuuntelen kuinka sade ropisee ikkunaan. Tätä on nyt tehty kohta kaksi päivää. Hotelli on koko reissun huonoin ja se on myös se, jossa on tullut vietettyä olosuhteiden ”pakottamana” kaikista eniten aikaa. Rehellisesti sanoen v*tuttaa. Minulla on kylmä, on heinäkuun loppu ja minä ikävöin villasukkiani. Tilanne tuntuu melko absurdilta, ollaanhan nyt eteläisessä Euroopassa eikä keskellä vähälumista Suomen kesää. Siis sillä samaisella alueella, jonka osalta emmin, voiko täällä reissata kesällä ilman että tulee tuskaisen kuuma.

Jos jotain kohdetta Montenegrossa odotin pääseväni tutkimaan, oli se UNESCOn maailmanperintökohteisiinkin kuuluva Durmitorin kansallispuisto maan pohjoisosissa. Talven aikana muun muassa RIMMA+LAURA-blogin Lauran juttuja Durmitorista luettuani tiesin, että tuonne minäkin haluaisin jos tie joskus Montenegroon vie. Ja sinnehän tie sitten Montenegrossa myös vei.

Etukäteen jo tiesin että Durmitorin seutu on varsin kaunista. Olin varma että täällä viihtyisi, että aika kuluisi hujauksessa. Olimme varanneet kaksi yötä Zabljakiin, ajatuksena kiertää kansallispuiston polkuja rauhassa, ottaa rennosti ja nauttia luonnosta. Odotukset olivat kovat, mutta toisin kävi. Rennosti kyllä otettiin, mutta ei sillä tavalla kuin suunnittelimme. Zabljak ja Durmitorin kansallispuisto jää historiankirjoihin Balkan2016-turneemme pahimpana floppina. Ei varsinaisesti kohteen, vaan olosuhteiden pakottamana.

Durmitorissa odotin pääseväni seikkailemaan pitkin kuvauksellisia luontopolkuja, vaeltelemaan päämäärättömästi metsissä ja rinteillä, istuskelemaan kauniiden pienten järvien rannoilla aurinkoisena kesäpäivänä, sekä katselemaan kilometrien päähän levittyvää maisemaa Euroopan suurimman kanjonin reunalla. Tätä kaikkea Durmitorissa voisi tehdä. Paitsi jos sattuu paikalle sellaisina päivinä kun me. Sellaisina päivinä lämpömittari pysyy aamusta iltaan alle kymmenen asteen, pilvet roikkuvat niin alhaalla, että paikoitellen ne ottavat koko puiston ja sen porttina toimivan Zabljakin kylän syleilyynsä. Silloin kuljet sumussa, sateen kastellessa sinun riittämättömän vaatetuksen läpimäräksi, etkä näe mitään.

Lähdimme kauniista Kotorista, Montenegron rannikolta aamulla kohti Zabljakia. Aurinko paistoi ja jo aamu kymmeneltä lämpötilat olivat lähellä kolmeakymmentä. Noin parin tunnin ajomatkan aikana kuitenkin tilanne kääntyi aivan toisenlaiseksi. Zabljakiin, noin 160km ajomatkan päähän Kotorista saapuessamme lämpömittari näytti +9 astetta. Kahden tunnin ajomatkan aikana olimme kiivenneet Balkanin seudun korkeimmalla sijaitsevaan kylään noin 1400m korkeuteen. Samalla olimme myös siirtyneet heinäkuisesta helteestä syksyiseen koleuteen. Alkuun olin varma, että automme lämpötilamittari oli rikki, mutta hypätessäni autosta ulos vain shortsit ja pieni toppi päällä, aurinkolasit vielä otsalla, kaikkien niiden toppatakkipukuisten ihmisten sekaan, totesin hyvin nopeasti että tilanne on tosi.

Tiesin kyllä että olemme menossa korkealle. Olin myös varautunut matkalle lähtiessä sateeseen ja viileään ilmaan, mutta tällaiseen en ollut varautunut. Ajattelin matkalle lähtiessä, että ehkä alle kahdenkymmenen ilma voi päivällä hyvin tippua, mutta että alle kymmeneen! Pienessä mielessänikään ei käynyt, että voisin kaivata pipoa ja hanskoja paksun, täyspitkän vaatekerran kanssa tällä retkellä – villasukista puhumattakaan! Kuoritakki ja vajaamittaiset trikoot tuntuivat vielä kotona oikein hyvältä vara-vaatetukselta luonnonpuistoon jos viileämpi sää sattuisi, mutta tähän en ollut varautunut.

Itse Zabljakin kylä on varsin pieni ja vaatimaton ja toimii turisteille pääsääntöisesti vain porttina Durmitoriin. Kotorin jälkeen voisi jopa sanoa kylän olevan erittäin hiljainen, lähes autio. Tekemistä sadepäivälle se ei juuri tarjoa.  Hyvin pian paikalle saapumisen jälkeen tilanne olikin helppo todeta melko toivottomaksi, varustuksemme ei mitenkään riittänyt siihen, että vallitsevassa säätilassa ulkona seikkailu olisi mielekästä ja muuta tekemistä ei juuri olisi. Koska tämä ei myöskään ollut paikka, jossa vaatevarastoja voitaisiin järkevästi täydentää, oli vain toivottava säätilan olevan vain hetkellinen häiriö ja siirtyä odottelemaan sisätiloihin. Meni tunti, toinenkin. Lopulta vietimme ensimmäisen päivän kämäisessä hotellihuoneessa kokonaan, käyden vain illalla hotellin ravintolassa syömässä, parempaa huomista toivoen.

Toiveisiimme ei kuitenkaan vastattu ja toinen päivä valkeni yhtä harmaana.  Jossain kohtaa turhauduimme huoneessa oleskeluun ja sateen hieman hellittäessä pääsimme hieman ulos ihmettelemään. Lämpötilat kuitenkin pysyivät alhaalla, samoin pilvet. Ei sitä pahemmin niistä hienoista maisemista päässyt nauttimaan. Teimme pienen kierroksen alueen ehkäpä suosituimman järven, Crno Jezeron ympäri. Crno Jezero – suomennettuna ”musta järvi” kimmelsi harmaanakin päivänä nimestään poiketen kauniin vihreänä ja vieressä jyrkät rinteet kipusivat pilvien yläpuolelle. Oli helppo kuvitella kuinka maisemat olisivat olleet kirkaana päivänä juuri sellaiset, joita Durmitorilta odotin. Nyt jouduin tyytymään harmaaseen, sumuiseen versioon siitä. Paremmalla kelillä täällä olisi viihtynyt pidempäänkin, mutta nyt ei oikein napannut. Kiersimme järven nopeasti ja palasimme hotellille lämmittelemään ja odottamaan parempia kelejä – turhaan. Toinen päivä jatkui loppuun asti harmaana ja koleana. Ei jäänyt Durmitorista paljoa kerrottavaa.

Kolmantena päivänä olimme valmiit jatkamaan matkaa, mutta pilvien alkaessa kohoilemaan lupaavasti, korkeimpien vuorenhuippujen satunnaisesti pilkottaessa pilvien raosta, päätimme vielä koittaa onneamme ja käydä katsastamassa Tara-kanjonin näköalapaikan, Curevacin. Maisemat olivat jo edellispäivään verattuna toki huomattavasti paremmat, mutta huonon sään aiheuttaman ketutuksen ja edellisellä viikolla koettujen Vikosin kanjonin mielettömien maisemien jälkeen ei tätä oikein osannut enää edes arvostaa, oli tämä kanjoni kuinka Euroopan isoin tahansa.

Korostaakseen huonointa mahdollista ajoitustamme, kanjonin reunalta pois ajaessamme pilvet alkoivat rakoilemaan entisestään, paljastaen sinistä taivasta ja kansallispuiston terävähuippuiset rinteet, joiden alapuolta täplittivät idyllisen näköiset talot. Maisemat olivat upeat.

Tässä kohtaa auton nokka oli kuitenkin jo käännetty kohti Kosovon rajaa, joten ei auttanut kuin niellä pettymyksensä. Olisi voinut mennä paremminkin, mutta tähän oli tyytyminen. Durmitor ei siis ollut se kohde, josta kerron hehkuttaen sen kauneutta. Ei, sen sijaan Durmitor oli se kohde jossa kerron että ketutti. Sellaisetkin hetket nyt vain kuuluvat matkustamiseen ja siksi se tänne blogiinkin päätyi.  Välillä näin.