Ensikosketus yksinmatkustamiseen

Muistan teininä ihmetelleeni, kun äitini lähti yksin lomalle muun perheen jäädessä käymään kouluja ja tekemään töitä. Ihmettelin, että hulluko se on – eikö siinä nyt tunne olonsa yksinäiseksi ja aika tule pitkäksi? Ajattelin, että ei minusta sellaiseen olisi.

Sittemmin yksinmatkaaminen on tuntunut yleistyvän kovasti. Matkablogeja ja matkailuaiheisia sivustoja lukiessa on alkanut tuntumaan, että voisi puhua jopa trendistä nuorten naisten keskuudessa – lähdetään reppureissaamaan ja hehkutetaan sitä vapaudentunnetta. Ollaan itsenäisiä ja näytetään että yksinkin pärjää. Se on kuulostanut aina hienolta, mutta silti en ole ollut ihan vakuuttunut, että yksin matkustaminen olisi minun juttuni.

Kolmeenkymmeneen ikävuoteen mennessä en ollut matkustanut koskaan yksin. Olin toki lentänyt yksin, yöpynyt yksin vieraassa kaupungissa jne. mutta aina minulla oli joku tuttu, jonka tapaisin, tai jonka kanssa matkasuunnitelma olisi sama valtaosan matkasta. Korkeintaan yhden yksittäisen päivän olen saattanut olla ihan yksin, ilman että olisi ketään tuttua ympärillä, mutta sitä en vielä laske yksin matkustamiseksi, se olisi vähän sama kun sanoisin asuvani yksi aina kun mies on matkoilla..

Mutta niin vain kävi, että tuli aika ensimmäisen yksin tehtävän matkani. Enkä aloittanut sitä millään helpolla viikonloppulomalla Euroopassa, vaan suuntasin suoraan Sydneyn kautta Fidzille ja sieltä Melbourneen. Toki, Melbournessa jonkin verran tuttuja tuli tavattua, mutta ensimmäisen 10 päivää olin täysin omillani, ihan yksin. En ollut sopinut tapaavani ketään, en tuntenut ympäriltäni yhtä ainutta henkilöä. Jossain kohtaa rupesin jopa hieman epäilemään että kaivan verta nenästäni, lähden yksin pallon toiselle puolelle, kohteeseen joka on kuin tehty romanttisille pariskuntamatkoille. Olin muutenkin lähes varma, että tylsistyisin viikon rantaloma-osuudella ja sitten vielä lähden sinne yksin. Hullutta taitaa olla monenlaista, totesinkin jossain kohtaa..

Hassua kyllä, en missään vaiheessa suuremmin kärsinyt yksinäisyydentunteesta. Sen sijaan huomasin, että yksinmatkaaminen oli aika vapauttavaa. Sai mennä ja tehdä mitä halusi, milloin halusi. ”Table for one, please”- pyyntö ei saanutkaan aikaan sääliviä katseita, tai vetänyt mieltä matalaksi. Sen sijaan yksin terassilla viinilasin juominen tuntui lähinnä rentouttavalta ja yksinolo päivisin melko vapauttavalta. Sain syödä silloin kun hyvältä tuntui ja nukkua juuri niin pitkään kuin huvitti – ilman että joku pyörittelee silmiään halulleni vetää sikeitä kellon ympäri. Samalla sai myös ottaa etäisyyttä ihan kaikkeen, olla yksin ajatusten kanssa ja tutkailla sisintä rauhassa. Etenkin leppoisalla rantalomalla pienessä päässä tuli kelailtua kaikenlaista, avata niitä solmuja joita korvienväliin on hektisen arjen pyörteessä syntynyt.

Tajusin, että yksin matkaaminen on lopulta aika miellyttävää, eikä ollenkaan niin kauheaa kuin kuvittelin.

Tavallaan kun tätä miettii näin jälkikäteen, niin ei se tosin ihme ole että viihdyin yksin matkassa, kun ottaa huomioon introvertin luonteeni ja “mikään ei ole mahdotonta”-asenteeni. Vaikka moni tuttavani ei minua edelleenkään introvertiksi usko sosiaalisen aktiivisuuden vuoksi, nautin lopulta suunnattomasti hiljaisuudesta ympärilläni ja siitä, että saan olla rauhassa ajatuksieni kanssa pitkiäkin aikoja. Miksi en sitten nauttisi yksin matkustamisesta, etenkin kun ottaa huomioon, että aina sitä voi ohikulkijoiden kanssa vaihtaa sanan tai pari – tuppisuuna ei siis tarvitse olla, ellei sitten sitä halua.

Ehkä positiiviseen ensivaikutelmaan vaikutti vahvasti myös se, että olin matkalla maissa, joissa on turvallista ja ihmisten ystävällisyys on aivan eri tasoa kuin täällä kylmässä pohjolassa. Täysin tuntemattomien kanssa pystyy helposti käymään lyhyitä, miellyttäviä keskusteluita melko vaivattomasti ja pienet ystävälliset eleet sielä täällä saavat olon tuntumaan miellyttävältä alusta asti.

Kiitos nykyajan viestimien ja toimivan internet-yhteyden, sain kuitenkin myös vaivatta pidettyä yhteyttä ystäviin, käydä älyttömiä keskusteluita ja nauraa. Jos tuli tylsää, saatoin hyvin heittää viestin Suomeen ja nopeasti uppoutua milloin mihinkin keskusteluun. Sain myös olla offline jos niin halusin ja vain nauttia hetkestä. Olin kaukana, mutta samalla tuttuja ihmisiä oli tavallaan niin paljon tavoitettavissa, että yksinäisyys ei todellakaan ollut ongelma.

Vaikka en varsinaisesti missään kohtaa seuraa lopulta kaivannutkaan, on silti todettava, että kyllä minä silti mieluummin jatkossakin seurassa matkustan. Ihan vain siksi, että onhan se kiva, että mukana on joku, jonka kanssa jakaa kokemukset. Ja joku, jonka kanssa nauraa ja häröillä.  Lisäksi, etenkin jos matkustaisin maihin, jossa saisin yhtään olla huolissani turvallisuudestani, haluaisin ehdottomasti seuraa mukaan.

Moni on kommentoinut myös, että yksin matkaaminen on kivaa siihen asti, että jotain ikävää tapahtuu, että on kiva että mukana on joku, jolta saa sitten apua ja tukea tarvittaessa. Tavallaan ymmärrän tämän ajattelutavan, mutta sitten toisaalta en. Tämän suppean, yhteen matkaan perustuvan yksinmatkailun kokemukseni (plus aiemmin porukassa matkalla olleena tehtyjen havaintojen) mukaan apua saa kuitenkin aina tarvittaessa, mutta todennäköisyys sille, että jollekin seuruessa käy jotain, on suoraan verrannollinen seurueen kokoon nähden – mitä pienempi seurue, sitä pienempi todennäköisyys että jotain sattuu jollekin seurueesta. Jos siis ei liiku yksin pimeällä, tai tee muuten itsestään “helppoa kohdetta” vaikeuksille.

Ja kyllähän sitä seuraakin löytää niin halutessaan, vaikka matkaan yksin lähtisi. Ei siellä tarvitse yleensä yksin olla, ellei sitten niin halua. Yksinmatkaavalle etenkin nuorten suosimat majapaikat ovat oivia kohteita saada juttuseuraa.

Vaikka huomasinkin joutuvani ärsyttävän usein vastailemaan ihmetteleviin kysymyksiin puolisosta ja perheestä, oli myös mukava huomata, että yksin matkaavasta pidettiin pienissä hotelleissa hyvää huolta. Etenkin Fidzin resorteissa säännölliset ”Bula miss Laura, everything okay?”- huudot ohikulkevilta henkilökunnan jäseniltä saivat paitsi hyvälle mielelle, myös tuntemaan että jos ei kaikki olisi hyvin, saisin apua. Toisaalta, ne saivat myös tajuamaan, että yksin matkustava suomalainen lienee kohtalaisen kummallinen näky fidziläisessä resortissa, kerta niin moni henkilökunnan jäsen nimeni muisti kaikkien niiden lukemattomien vieraiden seasta.

Ensimmäisen yksin tehdyn matkan perusteella voin todeta, että en tiedä miksi näin pitkään arastelin ennen yksin matkaan lähtemistä. Kokemus oli varsin positiivinen – tämä ei varmasti jäänyt siis viimeiseksi kerraksi kun yksin lähden matkaan. Toki kuten sanottua, edelleenkin lähden mielummin seurassa, mutta en varmasti jätä yhtään matkaa tekemättä siksi, etten saanut ketään lähtemään mukaani.

Oikeastaan suurin ongelma yksin matkustamisessa on sen kalleus. Siis silloin kun olet samanlainen kermaperse kuin minä, etkä suostu yöpymään hostellissa, ja haluat välttää ryhmämatkoja. Silloin maksat yksin niin hotellihuoneen, kuin vaikkapa auton vuokrankin – molemmat kustannuksia, jotka olisi mukava jakaa jonkun toisen kanssa. Mutta asennekysymyshän tuokin on, joko on valmis joustamaan periaatteistaan, tai maksamaan siitä, että pitää kiinni niistä.