Kun eteläntyttö Levillä hiihtämään lähti

Joihinkin lajeihin syntyy vuosien mittaan viha-rakkaussuhde. Toisia kohtaan syttyy ihan puhtaasti rakkaus, joitakin kohtaan ehkäpä ihan puhdas viha. Minä ja hiihto ei koskaan olla sovittu rakkaus-sanan kanssa samaan lauseeseen. Rehellisesti puhuen, olen lähinnä ajatellut hiihtämistä vain ja ainoastaan tehokkaana kidutusmuotona.

Jonkin yksittäisen, hetkellisen mielenhäiriön kourissa kuitenkin ennen maaliskuista Levin matkaa uhosin lähteväni ladulle. Jotenkin etäisesti alkoi mietityttää, josko sittenkin touhusta syntyisi muutakin kuin tilannekomiikkaa. Samassa yhteydessä varoitin kylläkin ystävääni siitä, että jos aiemmat merkit pitävät paikkaansa, tulee hän tekemään tuttavuutta minun synkän puoleni kanssa hyvinkin nopeasti. Silloin lentää todennäköisesti sekä ärräpäät, että sukset ja sauvat näytösluontoisessa kaaressa. Sain kuulla vain, että kamera tulisi olemaan viritettynä h-hetkellä, eikä naurua pidäteltäisi.

Ja kun julkisesti uhoaa, vaatii se myös tekoja. Näinpä löysinkin itseni suksivuokraamosta sopertamassa vuokraamon työntekijälle jotain hiihdosta, suksitarpeesta ja strategisista mitoistani. Ja hyvin nopeasti sen jälkeen myös haparoiden kulkemassa pitkin Levin latuja.

Matkakaverit olivat onneksi hiihto-uunolle armollisia ja veivät tasaiselle latuosiolle kohti Sammuntupaa. Siellä kuulemma saisi kahvia ja pullaa. Kyllä sillä motivoidaan pullukka sivakoimaan kilometri jos toinenkin. Paha vain että sieltä piti myös päästä pois.

Mutta auringon paistaessa, pienessä myötätuulessa, kaukana kuusista suksiessa, oli liikkeelle pääsyn jälkeen ensimmäinen ajatus, että eipä tämä yhtään hassumpaa ole. En minä sitä sano kevyeksi, enkä mukavaksi, mutta hetken jopa pystyin ymmärtämään, miksi toiset niin into pinkeänä Lapin hangille halajavat (vaikka Levin menon jälkeen hieman epäileväisemmin ehkä niitä todellisia motiiveja mietinkin….).

Matka Sammuntuvalle meni nopeasti, ilman yhtä ainoata kirosanaa, puhumattakaan välineiden paiskomisesta. Kahvi ja pulla vaihtui kuumaan mehuun ja suklaaseen, kun nautimme ulkosalla siniseltä taivaalta porottavasta auringosta ja hohtavista hangista. Ja kun vielä tuvan edustalla oli poroja aitauksessa, oli helppo todeta, että kyllä kannatti lähteä. Traumat tuli haudattua, ja vihdoin ja viimein myös poroja nähtyä. Eihän toki pienehkössä aitauksessa majailevan poron bongaaminen ihan sama juttu ole, kuin vapaana telmivään törmääminen, mutta tällä kertaa ihan riittävän lähellä. Eteläntyttö näki poron ja oli onnellinen.

Ennen matkaa otin tavoitteeksi, että kilometrin päsisin suksilla eteenpäin, vaikka sitten hammasta purren. Sen jälkeen olisi ihan ok luovuttaa ja siirtyä rinnebaarin, jos ei suksi luistaisi. Hammasta taisin kyllä purra sen kilometrin, viimeisen nimittäin, mutta sitä ennen mentiin toista kymmentä kilometriä ihan hymyssä suin. Vaikka suurista kilometreistä ei tällä lenkillä puhuttukaan, niin lähtökohdat huomioiden voi todeta, että ei huono suoritus ollenkaan.

Mitä hiihtoon tulee, niin en minä suinkaan väitä, että se liikkuminen mitenkään sulavaa olisi ollut, mutta ei se monella muullakaan ollut. Ilokseni sain jo ensimmäisten metrien jälkeen huomata että näillä laduilla ei tarvinnut olla pro-tason hiihtäjä kehdatakseen lähteä liikkeelle. Ja vaikka se suksi ei täydellisesti ihan jokaisessa mutkassa luistanutkaan, niin minä kyllä nautin, aina niihin viimeisiin kilometreihin asti. Valehtelisin jos en sanoisi, että piinaavassa vastatuulessa (sellaisessa, joka sulki useita hiihtohissejäkin alueella), viimeiset hetket olivat aivan silkkaa kidutusta. Mutta se saattoi johtua enemmän allekirjoittaneen kunnosta, kuin mistään muusta.  Siitäkin huolimatta maalissa hymyilytti.

Lapin keväthanget tekevät ihmeitä, huomasin nauttivani ulkoilusta ja hangista paljon enemmän kuin olisin kuvitellut. En enää olekaan yhtä varma siitä, että hiihto olisi itse paholaisen keksintö. Itse asiassa, harkitsin jo suksien ostamista. Tunturi-ilman aiheuttaneet mielenhäiriöt ei kuitenkaan kerrasta tehneet pysyvää vahinkoa ja päädyinkin lopulta ostamaan suksien sijasta polkupyörän, kun eihän täällä etelässä nyt niin paljoa pääse hiihtämään. Nyt ulos katsoessa, saattaa olla että suksille olisi ehkä sittenkin ollut enemmän käyttöä..