Fidzi – Oseanian kanariansaaret?

En oikeastaan edes halunnut Fidzille.  Halusin tyynenmeren saarille, mutta Fidzi ei ollut todellakaan ensimmäisenä haavelistalla. Mikä muu vain maa tyynellämerellä kuulosti ajatuksissa paremmalta kuin Fidzi.

Lomaa hahmotellessa kaksi tekijää asettivat ehdot tulevalle kohteelle – aikaa minulla olisi viikko ja kohteesta tulisi olla suorat lennot Melbourneen, jonne olisin loman jälkeen suuntaamassa.

Ja sitten, lukemattomia vaihtoehtoja selvitettyäni Fidzi olikin lopulta ainoa järkevä vaihtoehto. Muille saarille en suorilla lennoilla haluamanani päivinä pääsisi ja useamman lennon resuaminen ei tällä matkalla jaksanut innostaa, aikaakin oli sen verran vähän käytössä, että halusin kohteen olevan helppo. Ja Fidziä parempaa vaihtoehtoa en löytänyt.

Googlen kuvahaun kimpussa lukemattomia tunteja vietettyäni aloin jo hieman innostumaan Fidzistä, mutta taka-alalla innostusta vaimensi vuosia sitten saadut mielikuvat Oseanian Kanariasta…

Kun vuosia sitten asuin Uudessa-Seelannissa, puhuivat lähes kaikki tuttuni Fidzistä kovin arkisesti. Tiedättehän, sillä ”kaikkihan sielä nyt on käynyt”-tavalla, sillä samalla tavalla kun suomalaiset puhuvat vaikkapa Teneriffasta. En maasta juuri mitään tiennyt, mutta kun vielä koulussa travel&tourism-kurssilla opettaja hieman dissaten Fidziä käsitteli, aloin itsekin ajattelemaan, että se ei voi olla kovin hohdokas paikka. Kuulin juttua täpötäysistä resorteista, pakettimatkailijoiden massoista, kulttuurin katoamisesta… Ja siitä kuinka sinne niin moni matkaa.

Fidzi alkoi nopeasti yhdistymään ajatukseen “kaikkihan siellä käy”, ja lähtökohtaisesti minä en tykkää sellaisista rantakohteista. En halua väenpaljoutta ja auringonvarjomerta. Haluan rauhaa ja ruuhkattomuutta, koskemattomia rantoja.

Aina Uuden-Seelannin ajoista lähtien Fidzi on näyttäytynyt omissa silmissä Oseanian Kanariana. Ajattelin, että jos joskus olisin niin onnekas, että noille tyynenmeren pienille saarille pääsen,  niin en todellakaan valitse Fidziä kohteeksi.

Mutta sinnehän minä sitten lokakuussa päädyin.

Ja ei se kyllä kanariaa ollut nähnytkään, ainakaan se Fidzi minkä minä näin ja koin. En toki voi tietää mitä mieltä olisin, jos pääsaarelle ja sen isoille persoonattomille resorteille olisin jumahtanut. Mutta pienet Mamanucan saariryhmän saaret näyttäytyivät aivan yhtä täydellisiltä kuin unissa – lähes autioita ja rauhallisia rantoja, eikä auringonvarjomerestä todella ollut tietoakaan.

Vaikka australialaisia ja uusi-seelantilaisia suhteettoman suuri osa muista lomailijoista koostuikin, oli tunnelma hyvin rauhallinen ja rento – poissa oli kiire, kaupallisuus ja rahastuksen maku. En minä uskaltaisi kyllä huononakaan päivänä Fidziä oman kokemukseni mukaan kanariaan verrata. Tosin, kanariallakaan ei ole tullut käytyä kohta kahteenkymmeneen vuoteen ja olen kuullut, että sekin voi vielä nykyäänkin olla kaikkea muuta kuin kuhiseva turistihelvetti, kun vain paikkansa oikein valitsee.

Pienet, rauhalliset saaret. Kuvankauniit maisemat ja autiot hiekkarannat. Ystävälliset ihmiset ja paikalliskulttuurin esiintuominen. Rahastuksen maun puuttuminen. Luonnollisuus ja aitous. Näistä asioista minä lomani Fidzillä muistan. Ei se minusta kovin pahalta kuulosta, vaikka kuinka olisi jonkun kanaria.

Kyllä sitä nopeasti alkoi omaa ajatteluaan ja ennakkoluuloja naurettavana pitämään. Samalla myös totesin, että jos kanarialla on nykyään tällaista, matkustan jatkossa sinne joka vuosi.

Vaikka tiedostankin ennakkoluulojen olevan vaarallisia, silti niin helposti niitä muodostan. Ja monesti myös elän uskoen niihin. Viime vuosina matkustaessa silmät ovat onneksi moneen kertaan kuintenkin auenneet ja olen saanut todeta ennakkoluuloni ja asenteeni vääriksi, usein jopa naurettavaksi. En minä muista tiedä, mutta minulle se taitaa ollakin yksi niistä matkustamisen hienoista puolista, se että pääsee näkemään ja oppimaan uutta. Ja niinkin vaikeaa se on myöntää – myös toteamaan että joskus sitä todellakin on väärässä.