Winston.
Nimi jonka Fidzillä ollessa kuuli monessa yhteydessä. Usein sivulauseessa huolettomana, mutta lähes yhtä monesti pienen murheellisen kulmien kurtistuksen saattelemana. Helmikuussa tänä vuonna Winston tuli kylään ja Fidzi sai tuta luonnonvoimien armottomuuden. Kategorian 5 sykloni pyyhkäisi suoraan pienen maan ylitse, aiheuttaen ennennäkemätöntä tuhoa, jonka seurauksena tuhannet menettivät kotinsa. Pahimmillaan myrskytuulet puhalsivat noin 300km/h nopeuksilla rakennuksia maantasalle, tempasi puiden latvat mukaansa ja jätti armottoman tuhon jälkeensä. Ja vain kaksi kuukautta myöhemmin Fidzi sai kokea vielä toisen trooppisen myrskyn, kun sykloni Zena pyyhkäisi ohitse. Ei ollut helppo alkuvuosi tällä tyynenmeren saarivaltiolla, ei.
Seitsemän kuukautta tuhon jälkeen, on paikallisten mukaan valtaosa maanpäällisistä tuhoista saatu korjattua. Ihmisillä on taas katto päänsä päällä ja tuuleen tempautuneet palmunlatvatkin alkavat kasvaa uudelleen paikalleen. On vaikea uskoa, että vain reilu puoli vuotta ennen vierailuani suoraan Mamanucankin saarien päältä pyyhkäisi maan historian pahin sykloni – uudelleenrakennuksessa ei todellakaan ole aikailtu, kiitos valtiollisten avustusten.
Mutta vaikka rakennukset suurimmaksi osaksi onkin korjattu, näkyy luonnonvoimien armottomuus vielä täällä, kun vaan pistää päänsä veden alle.
Jos johonkin Fidzillä jouduin pettymään, oli se vedenalainen maailma. Minä lähdin upeista sukellusvesistä tunnetuille paratiisisaarille ja odotan vilkasta vedenalaista elämää, värikkäitä koralleja ja kristallinkirkkaita vesiä. Pienille Mamanucan saarille saapuessani ihailen, kuinka saarien ympärillä vesi kimmeltää kristallin kirkkaana. Katselen ympärilleni levittyvää merta kaikissa mahdollisissa turkoosin sävyissä ja odotan innolla sukelluksia.
Kun on aika hypätä veteen, kohtaan harmaana hohtavat ja kituvat riutat, jossa eloa on vain nimeksi. Näen kuollutta korallia, siltin peittoon hautautuneita seinämiä, ja olematonta elämää.
On toki muistettava, että vain reilu puoli vuotta aiemmin vietin viikon sukeltajan toisessa paratiisissa – Malediiveilla liveaboardilla, tehden parikymmentä loistavaa sukellusta. Odotukseni saattoivat siis olla turhan korkealla ja nuo Fidziä edeltäneen sukelluskohteeni ehkä ovat omiaan luomaan liian korkeita odotuksia. Kun on tottunut liian hyvään, alkaa sitä pitämään normaalina. Ja silloin normaali tuntuu kovin tylsältä.
Kun sitten kahtena päivänä tuon viikon aikana kiskoin sukelluslaitteet selkään ja hyppäsin syvyyksiin, oli Malediivien vedenalainen maailma vielä liian hyvin muistissa..
Näin molemmilla sukelluksilla kymmenittäin haita, kohtasin useamman pallokalan, kilpikonnan ja monen monta erilaista kalaa. Sain jopa kokea Supermarkettina tunnetun sukelluspaikan, josta Fidzillä kovin suosituksi muodostuneet haiden ruokinta-sukellukset ovat aikanaan lähteneet käyntiin. Kuulostaa jännältä, mutta sain kuitenkin lopulta pettyä, niin toimintaan haiden ruokinnan suhteen, kuin myös sukelluskokemukseen itseensä.
Manan saaren oltua pitkään hurrikaanin, sekä uusimman selviytyjät-tuotantokauden kuvausten takia suljettuna, oli haiden ruokinta pitkään tauolla. Ruokintojen uudelleen vasta käynnistyessä Supermarketilla, oli turvaväliä pidettävä ruokintapaikkaan normaalia enemmän. Siinä missä normaalisti haille makupalat tarjoillaan yksi kerrallaan kädestä pitäen, levitettiin ne nyt oppaiden toimesta kertaheitolla laatikosta useamman metrin etäisyydeltä sukellusryhmästä. Ja voin kertoa, että kuhina oli kova. Olihan se toki hienoa nähdä vain muutamien metrien päässä useamman kymmenen hain parven sinkoilevan ympäriinsä, hyökkäillen kohti saalista. Mutta jotenkin toiminta tuntui silti luonnottomalta.
Ja kun haiden ruokinnan luonnottomalta tuntumiseen yhdistää harmituksen korallien sen hetkisestä tilasta, jäi sukelluksista mieleen lähinnä harmitus. Ja harmaus. 
Paikoin pinnanalla luonnonvoimien tuoreen tuhon näki selkeästi. Vallitseva väri oli harmaa, kaloja ja korallia vain paikoitellen. Myrskyn mylläämää silttiä oli vielä ympäriinsä paljon, ja elävät ja kuolleet korallit osittain hautautuneena sen alle. Paikoitellen tilanne taas näytti melkein siedettävältä, kovaa korallia näkyi sielä täällä, mutta pehmeästä – niistä virtauksessa liehuvista ja kauniin värikkäistä laaduista oli vain satunnainen pieni pilkahdus tarjolla.
Sukelsin ja snorklasin paljon viikon aikana. Vaikka Fidzi monin tavoin oli lähes täydellinen, jouduin toteamaan vedenalaisen maailman tällä kertaa pettymyseksi. Fidzi pinnan päällä saattoi edelleen olla melkoinen paratiisi, mutta ainakin vierailuni aikaan Mamanucalla se rajoittui pinnan päälliseen osuuteen.
Toivossa on hyvä elää, sanotaan. Tällä kertaa toivoinkin, että korallit täällä vielä heräävät henkiin ja toipuvat tuhosta. Että Mamanucallakin vielä päästään kehumaan vedenalaista maailmaa. Että merien keuhkoina ja riuttojen selkärankoina toimivat eläimet (kyllä, koralli luokitellaan eläimeksi!) saavat elämää vielä näissä vesissä paremmin tasapainoon. Silloin meillä kaikilla on parempi olla, niin Fidzillä, kuin myös muuallakin.
