Glymurin valloitus

Viiden päivän reissu Islantiin toi mukanaan hienoja kokemuksia joista riittää kerrottavaa vielä pitkälle syksyyn. Vaikka reissu olikin yhtä hienojen kokemusten ja maisemien ilotulitusta, oli yksi reissun kohokohdista lyhyt vaellus Glymurille – Islannin toiseksi korkeimmalle vesiputoukselle, jolla korkeutta löytyy huimat 198metriä. Glymuria itseasiassa pidettiin vielä vuoteen 2011 maan korkeimpana vesiputouksena, kunnes Morsárjökullin putous löydettiin. Korkein tai ei, ei tittelin menetys tee putouksesta yhtään sen vähemmän vaikuttavan näköistä.

Glymur sijaitsee noin tunnin ajomatkan päässä Reykjavikista koiliseen ja vesiputouksen nähdäksesi on nähtävä hieman vaivaa. Matka putoukselle alkaa Hvalfjörðurin vuonon perukoilta sijaitsevalta parkkipaikalta. Vuonon ympäri kulkeva tie tarjoaa jo itsessään valtavan kauniit maisemat, joten vaikka Glymurille asti ei olisikaan tarkoitus kulkea, on pieni koukkaus ykköstieltä erittäin suositeltava. Aikaa kuluu parikymmentä minuuttia enemmän, mutta maisemat ovat varsin upeat ja bonuksena myös välttää Islannin ainoan, 1000 kruunun (n. 7€) suuruisen tiemaksun, kun välttyy ajamasta läpi vuonon halkovan tunnelin.

Reitin alku  – helppoa kun heinänteko!

Reitti alkaa melko helpolla, noin kilometrin mittaisella kävelyllä melko tasaisessa maastossa. Tämän matkan varrella tuli jo muutama pieni puro ylitettyä ja mutainen kohta ohitettua, mutta muuten edettiin pitkin melkoisen helppokulkuista polkua. Kilometrin jälkeen reitti vie ensimmäiselle näköalapaikalle, josta avautuu jo kunnolliset panoraamamaisemmat Botnsá joen yli kohti kanjonia jossa Glymur sijaitsee, sekä toiseen suuntaan yli avautuvan Hvalfjörðurin. Tällä maisemapaikalla on jo melko kuvauksellinen kieleke, jonka päätyyn ei korkeanpaikankammoisilla ole asiaa – joki virtaa alapuolella noin 30m pudotuksen jälkeen eikä turva-aitoja ole. Tästä matkaa jatkettaessa reitti kulkee pienen luolan läpi tuoden mukavaa vaihtelevuutta reittiin.

Botnsán ylitys – älä luovuta!

Reitin hauskin vaihe tuleekin sitten tämän jälkeen. Vesiputouksen nähdäksesi, on sinun oltava Botnsá joen ympärillä kulkevan kanjonin itäpuolella. Parkkipaikka taas on länsipuolella, eli tuon joen yli on kuljettava. Vaikka Glymurin reitti on hyvin merkitty ja kohtuullisen tunnettu, ei joen yli ole rakennettu siltaa, ylityspaikalla on vain ylitystä auttamaan viritetty tukki puolesta välistä eteenpäin, sekä löysähkö vaijeri.. Jos olet onnekas eikä joki virtaa runsaana, saatat päästä lähes kuivin jaloin tukille asti, mutta jos satut olemaan paikalla sellaisena aikana kun joki virtaa kiivaasti, on ylitse päästäksesi kahlattava polviin asti ulottuvassa vedessä noin kymmenen metrin matka. Ja kyllä, vesi tulee suoraan jäätiköltä, eli lämmintä se ei suinkaan ole!

Alkumatkasta olimme saaneet kuulla kuudelta eri vastaantulijalta että joen yli ei pääse ja että olisi kannattavaa kääntyä takaisin jo luolalta. Turha olisi kuulemma jatkaa matkaa sen pidemmälle. Päätimme kuitenkin mennä tarkistamaan tilannetta ja ylityspaikalle päästyämme emmimme hetken, toisen ja vielä kolmannenkin ylityksen järkevyyttä. Yksi seurueesta lähti tutkimusmatkalle joelle, kävi tukilla ja tuli takaisin – totesi että ehkä kaikki neljä pääsisi yli tippumatta kohisevaan jokeen, ehkä ei. Totesimme että jätetään väliin, hurjalta näyttää ja vesiputouksia nyt näkee riittävästi maassa kuitenkin. Glymur saisi jäädä näkemättä tällä kertaa.

Käännyttyämme takaisin tuli meitä vastaan nopeasti seuraava neljän hengen seurue. Huikkasimme heille ohimennen “You need to take your shoes off if you want to cross the river“. Vastauksena saimme vain pienen hämmästyneen katseen jota seurasi tokaisu “Shoes off? Okay...!” ja molemmat seurueet jatkoivat matkaansa tyytyväisinä. Hetken päästä pysähdyimme miettimään että hetkinen…meinasiko ne oikeasti? Pääsimme nopeasti kohtaan jossa ylityspaikka näkyi ja todistimme muutamassa minuutissa neljä onnistunutta ylitystä ilman yhtään molskahdusta. Hetken siinä toisiamme katselimme ihmeissämme – jos noi, niin kai mekin sit? Ja kyllähän mekin sitten. Uusi u-käännös ja pian sitä oltiin koko seurue repimässä kenkiä irti ja käärimässä lahkeita. Yksi kerrallaan kahlaten jääkylmässä vedessä ja huojuen märän tukin päällä edettiin toiselle puolelle, eikä kukaan tippunut jokeen. Pientä voitonriemua oli jo tässä vaiheessa koettavissa ja matka jatkui.

Ylitys oli itseasiassa huomattavasti helpompi kuin mitä ensivaikutelma antoi ymmärtää. Tuossa pohdimmekin muutamaan kertaan että varmaan jos meitäkään ei olisi peloteltu mahdottomalla ylityksellä, olisimme hypänneet suoraan yli kuten se toinen seurue. Mutta koska ehdimme lähes puoli tuntia kehittelemään mielikuvaa ylitsepääsemättömästä ja vaarallisesta ylityksestä mielessämme ennen paikalle pääsyä, oli jokainen jo asennoitunut siihen että reissu jää kesken. Taas kerran tuli siis huomattua kuinka se on vaan jännä juttu kuinka sitä tiedostamattaankin antaa muiden mielikuvien vaikuttaa niinkin paljon siihen, miten itsekin asiat näkee…Eli, jos Glymurin reitillä kuulette vastaantulijoiden toteavan että ei pääse yli, älkää uskoko! Jos tukki ja vaijeri ovat paikallaan, niin yli kyllä pääsee jos tasapainoilu on edes kohtalaisesti hallussa.

Ja sitten kiivetään!

Joen ylitys oli kyllä henkisesti se tiukin paikka reitillä, mutta ei kyllä fyysisesti. Tuon jälkeen se hupi vasta alkoi. Heti joen toiselle puolelle päästyämme reitti lähti nousemaan melko jyrkästi. Alkuun reitille oli tehty portaita kävelyä helpottamaan, mutta lopulta askelmat muuttuivat hyvin irtonaiseen sora-alustaan. Välillä pito jalkojen alla oli kohtalainen, välillä sitä ei juuri löytynyt ja sorakappaleet vierivät jalkojen alta kohti alapuolella virtaavaa jokea pitkin lähes pystysuoraa seinämää. Eikä täällä suinkaan mitään kaiteita ollut, eli ihan omalla vastuulla niitä askeleita tuli otettua.

Viiden minuutin kipuamisen jälkeen jyrkin nousu oli ohi ja maisemat palkitsivat hiukan hengästyneet matkaajat. Wau – onneksi päädyttiin jatkamaan matkaa! Upeat maisemat yli ruskan värittämän maaston saivat kyllä hymyn syttymään yhden sun toisen kasvoille. Tästä eteenpäin reitti on taas hieman helpompaa, vaikkakin askeleita saa varoa jatkuvasti. Vähän väliä polku vie hyvin lähelle rinteen reunaa. Lehtiä, soraa ja irtokiviä on pitkin matkaa ja kaiteita ei ole. Riski sille, että matkalla käy paha horjahdus jonka seurauksena vieritään kovaa alas on todellinen, mutta varovaisuutta noudattaen kuitenkin onneksi aika epätodennäköinen.

Maali häämöttää!

Ensimmäinen pilkahdus Glymurista saadaan noin 10 minuuttia joen ylityksen jälkeen. Tässä kohtaa putouksesta näkyy kuitenkin vain puolet, joten matkaa on jatkettava eteenpäin. Kunnollisia näkymiä ennen on vielä edessä kuitenkin yksi vaikea vaihe jossa polku kulkee alas jyrkkää kalliota, jossa joka askeleella saa pelätä että kengistä pettää pito. Alusta on sen verran sileä ja jyrkkä että kunnollista jalansijaa on vaikea löytää. Varovasti ja rauhallisesti etenemällä tästä kuitenkin selvitään ja pian ollaankin  jo näköalapaikalla josta Glymur näkyy kaikessa komeudessaan.

Me jatkoimme tästä vielä noin 200metriä eteenpäin jossa virallinen näköalapiste on rakennettu kallion reunalle. Tätä katsellessa oli todettava ehkäpä kymmenennen kerran että onneksi tultiin, oli koko vaivan arvoinen. Vesiputous oli mahtava, mutta ehkäpä vielä mahtavampaa oli koko ympärille levittyvien maisemien ihailu. Aurinko pilkahteli pilvien välistä, kanjoni oli syvä ja vihreä, taaksepäin avautui upea maisema aina pitkälle laaksoon. Aamulla matkaan lähtiessä vielä satoi ja tuuli lähes myrskyn lailla, mutta Glymurin reitti kulki tällä kertaa sopivasti tuulelta suojassa, joten saimme nauttia reissusta hyvässä säässä alusta loppuun.

Hetki jos toinen näitä maisemia tuli ihailtua, kunnes aloitimme paluumatkan samaa polkua pitkin kohti parkkipaikkaa. Reittiä olisi ollut mahdollista jatkaa ylöspäin vielä ja tulla toista takaisin alas toista reittiä, mutta me tyydyimme tähän lyhempään versioon.

Paluumatka meni nousua nopeammin vaikkakin laskeutuminen oli monin paikoin haastavampaa kun saman kohdan ylös kipuaminen. Hengissä kuitenkin selvittiin ja jokikin ylitettiin onnistuneesti kuin vanhat tekijät konsanaan.

Retkestä selvittiin

Yhteensä tuolle meidän tekemälle lyhyelle reitille tulee matkaa 5km johon kului hyvin rauhallisella tahdilla (ja sillä 30minuutin joenylityspohdinnalla) yhteensä hieman alle 3 tuntia. Jos olisimme olleet kiireessä, ylittäneet joen sen suuremmin miettimättä, eikä allekirjoittaneen olisi annettu räpsiä kuvia ihan joka nurkassa, olisi tuo ollut kahteen tuntiin helposti tehtävissä. Pidempi reitti puolestaan on 8km mittainen ja aikaa siihen suositellaan varaamaan pari tuntia enemmän.

Olin itse melkoisen tiukan flunssan kourissa tuona päivänä kun vaeltamaan lähdimme, mutta heikko olo ei kyllä kauaa korvienväliä painanut kun maisemat muuttuivat kerta kerralta upeammiksi. Huipulle päästyämme jokainen seurueestamme ehti toinen toisensa jälkeen toteamaan että onpa hyvä että päädyttiin jatkamaan matkaa, kipuaminen oli kaiken sen vaivan arvoinen ja vielä enemmän. Olin mielessäni hieman jo miettinyt että Lapin ruska olisi ollut kiva nähdä tänä vuonna, mutta tämän reissun jälkeen sen väliin jääminen ei pahemmin haitannut, sillä ruska oli parhaimmillaan myös täällä ja väriloisto sen mukainen. Kyllä minä mieluummin tämän Islannin ruskan yhdessä upeiden vuonoa pitkin levittyvien maisemien kanssa koin kuin sen Lapin, jos totta puhutaan.

Vaikka erityistä varustusta reitille ei tarvitse varata mukaan ja meitäkin vastaan tuli väkeä niin farkuissa kuin tennareissakin, niin ehdottomasti kyllä suosittelen tänne lähtevää ottamaan mukaan kunnollista ulkoiluvaatetusta ja nilkkoja tukevat ulkoilukengät. Huonokuntoisille ja polvivaivaisille en tätä reittiä kuitenkaan lähtisi suosittelemaan vaikka virallisesti tuo kai jonkun järjenjättiläisen mukaan onkin luokiteltu helpoksi reitiksi. Reitti on helppo kyllä 90% matkasta, mutta muutamassa kohdassa nousu/lasku on sen verran jyrkkää ja maasto epätasaista tai alusta liukasta/pettävää, että kyllä sitä tällainen koko ikänsä urheillut nuori(?) ja (fyysisesti)terve tapauskin joutui keskittymään.