Great Ocean Road, maisemareitti jonka sanotaan olevan Australian paras. Vannoutuneimmat fanit rankkaavat sen jopa maailman parhaimmaksi. Sanovat, että jos lähistöllä on, ei tätä voi jättää kokematta. Melbournessa ollessani pohdin pitkään, olisiko tuolle maineikkaalle tienpätkälle kannattavaa lähteä. Ei siksi, etteikö se houkuttelisi, vaan siksi että aikani oli kovin rajattu. Yhden kokonaisen päivän siihen pystyisin käyttämään, mutta en yhtään sen enempää.

Great Ocean Roadille vaadittu aika tuntuu jakavan mielipiteitä. 2-3 päivää vaaditaan ehdottomasti, sanovat toiset. Yksi päivä riittää vallan mainiosti, väittävät taas toiset. Viikon aikana kyselin ympäriinsä mielipiteitä asiasta ja sain kuulla näkemyksiä laidasta laitaan sen suhteen, olisiko päiväretki kannattava. En oikein tiennyt mitä tehdä – en jaksaisi liikaa kiirehtiä, mutta toisaalta, harmittaisi jättää mahdollisuus käymättäkään. Lopulta tulin siihen tulokseen, että parempi se lyhyt retki on, kuin ei retkeä ollenkaan, ja pistin itselleni vuokra-auton varaukseen.

Lopulta edeltävänä iltana totesin olevani sen verran väsynyt, että pitkä päiväretki auton ratissa yksin ei vain houkutellut, ei niin ollenkaan. Aloin miettimään jo koko reissun väliin jättämistä. Samalla kuitenkin pohdin, josko sittenkin astuisin jo toistamiseen omalle epämukavuusalueelle ja hyppäisin mukaan valmismatkalle. Taivuin, ja yhtä nopeasti kun olin autovarauksen peruuttanut, klikkailin itselleni sähköpostiin lipun seuraavan päivän retkelle.

Kun sitten klo 06.15 seuraavana aamuna hyppäsin pikkubussin kyytiin, oli yhtä aikaa sekä tyytyväinen, että tympääntynyt valintaani. Tyytyväinen siksi, että saatoin seuraavan tunnin vedellä sikeitä takapenkillä siihen asti, että pääsisimme Great Ocean Roadin alkupäähän. Tympääntynyt taas siksi, että kyytiin astuessa auto oli jo sen verran täynnä väkeä, että sain parkkeerata takalistoni yhdelle auton keskipaikoista, josta ei sitten niin hyvin ohikiitäviä maisemia ikkunasta ihailtukaan.

Reilun 200km pituudelle levittyvän Great Ocean Roadin alkupää sijaitsee noin tunnin ajomatkan päässä Melbournesta lounaaseen, surffauksen mekkana pidetyssä Torquayn kylässä. Tästä alkava rannikkotie on rakennettu aikanaan ensimmäisestä maailmansodasta palaavien sotilaiden toimesta ja reunustettu upeilla rantamaisemilla ja nähtävyyksillä. Matkan varrella löytyy useampiakin mielenkiintoisia pysähdyspaikkoja. Tie kulkee halki pienten kylien, painuen välillä keskelle sademetsää. Välillä tien ja meren välissä  on vain olemattoman kapea kannas äkkijyrkkää kallioseinämää, välillä taas vieressä aukeaa pehmeähiekkaiset autiot hiekkarannat. Keskipaikaltakin ohikiitäviä maisemia katsoessa on todettava, että ei ne kehut aivan tuulesta temmattuja olleet, vaikka kunnon megawau-fiilistä ei ehkä tullutkaan.

Teemme matkalla muutamia pysähdyksiä, joilla pääsemme katselemaan meren pauhua rannikolla. Ilma on synkkä mutta onneksi sateeton, etelämantereelta puhaltava kylmä tuuli iskee vasten kasvoja välillä niin kovaa, että tukasta saa pitää kiinni. Jylhät kalliot ja niitä vasten paiskautuvat aallot yhdessä tumman taivaan kanssa tekevät maisemasta melko dramaattisen ja vakuuttavan. Pitkät, autiot hiekkarannat puolestaan näyttäisivät varmasti houkuttelevilta aurinkoisena kesäpäivänä, nyt niiden katselu aiheuttaa lähinnä vilunväreitä.

Onneksi autossa kuitenkin on lämmin, eikä tuuli haittaa. Pysähdysten välissä ehtii hyvin lämpiämään, ennen kuin on seuraavien stoppien aika. Ensimmäisen pidemmän pysähdyksen teemme Kennet Riverillä, joka on tunnettu takuuvarmana koaloiden bongauspaikkana. Ennen kuin hyppäämme autosta ulos, antaa oppaamme meille omien sanojensa mukaan päivän tärkeimmän vinkin – jos haluamme varmistaa että näemme ainakin yhden alueen puissa hengailevista kymmenistä koaloista, on parempi katsoa jalkoihinsa, ei puunlatvoihin. Vaikka alkuun tämä hieman kummaksuvia katseita loi useamman kasvoille, ymmärsin hyvinkin nopeasti autosta ulos hypättyäni, mitä opas tarkoitti. Hyvin usein koalan ollessa näkyvillä, puun alla nimittäin näytti tältä:

Koaloita ei Kennet Riverillä ollut suinkaan vaikea löytää, reilun kymmenen minuutin kävelyllä metsän keskellä niitä näkyi toista kymmentä. Mutta jos helpolla halusi päästä, ei tarvinnut kuin ottaa muutama askel parkkipaikalta, ja edessä oli useampikin puu jonka latvoissa nukkuva tai syövä koala hengaili. Ja sen puun alla luonnollisesti parveili vähintään kymmenen valokuvaavaa turistia.

Koaloiden jäätyä taakse, vuorossa oli sademetsän uumeniin siirtyminen ja lyhyt ulkoilu Maits Restin kierroksella. Vajaan puolen tunnin kävelyn aikana pääsimme katselemaan varsin toisennäköisiä maisemia satoja vuosia vanhojen puiden ja saniaisten suojassa. Sademetsän kosteus ja kolean kevätpäivän viileys yhdistelmänä tuntui varsin hämmentävältä yhdistelmältä ja tämä taisikin olla ensimmäinen kerta sademetsässä kävellessäni kun hikikarpalot eivät otsaan nousseet.

Hyväkuntoisella polulla kävely on helppoa ja välillä huomaan niskani lähes kääntyvän nurin kun tuijotan ympärilläni jopa 300 vuotta vanhoja, kohti taivasta kohottavia puunrunkoja. Väkisinkin sitä olonsa täällä tuntee pieneksi. Pieneksi, mutta samalla rentoutuneeksi, sademetsän hiljaiset äänet kun ovat aina niin kovin rentouttavia, eikä täällä tarvitse liiaksi muista ihmisistä häiriintyä, talsia saa aivan omassa rauhassa omaan tahtiin.

Sademetsä-seikkailujen jälkeen edessä oli Great Ocean Roadin tunnetuimmat nähtävyydet – 12 apostolia, Loch Ard Gorge ja Gibsons steps. Nämä kolme, lähes vieri vieressä sijaitsevaa kohdetta sisältävät koko rannikkoreitin jylhimmät, vaikuttavimmat – ja myös kuvatuimmat nähtävyydet. Pystysuorat kalkkikiviseinät, joista miljoonien vuosien kerrostumat on nähtävissä kaukaakin, nousevat merestä jylhinä.

Loch Ardissa näiden seinämien keskellä voi kävellä suojaisan poukaman perällä olevalla pehmeähiekkaisella rannalla, ihaillen vieressä kohoavia mahtipontisia seinämiä. Ja kymmeniä kummallisia selfieposeerauksia, autio ei nimittäin kuulu suositeltaviin sanavalintoihin tätä rantaa kuvaillessa.

Gibsons stepin rannalla puolestaan väkeä on selkeästi vähemmän. Rantaa pitkin kävellessä armoton merituuli puhaltaa edessä aukeavalta aavalta mereltä ja takana kallioseinien kohotessa jyrkästi kohti taivaita on fiilikset aika hämmentävät. Jylhä, mahtipontinen ja vaikuttava, niillä tätä rantamaisemaa kuvaisin. Jos sademetsässä tunsi olonsa pieneksi, niin täällä sitä kyllä tunsi olonsa vieläkin mitättömämmäksi muruseksi.

Ehkä dramaattisimman maiseman koko reitillä näkee kuitenkin näistä kaikista tunnetuimmalla, ja samalla kaikista eniten turisteja pullollaan olevalla näköalapaikalla, eli 12 apostolin edustalla. Tässä rannassa kohoavat kalkkikivipylväät nousevat merestä kuin torahampaat konsanaan.  Aaltojen kuluttava voima on täällä nähtävissä selkeästi, ja nämä yksittäiset pilarit ovat vain muistutuksena siitä, missä  kohtaa kallioseinämä aikanaan on kohonnut, ennen kuin se on aaltojen voimasta antanut vähitellen periksi. Kummallisesti kyllä, nimestään huolimatta täällä ei koskaan kahtatoista pylvästä ole merestä kohonnut, ainoastaan yhdeksän, ja niistäkin vain kahdeksan on enää pystyssä. Mutta 12 tai ei, on näköalapaikalta levittäytyvä maisema varsin vaikuttava, vaikka kuvienottohetkelläkin ympärillä hääri bussilasteittain muita ihmisiä, eikä rauhallisesta hetkestä täällä voi hyvällä tahdollakaan puhua edes sesongin ulkopuolella vieraillessa.

Rannikon jylhien maisemien ihailusta tarpeeksi saatuamme, eli kellon osoittaessa kriittistä aikarajaa, olikin aika kääntää auton nokka takaisin kohti Melbournea. Aivan Great Ocean Roadin loppuun asti ei siis tällä matkalla menty, mutta pian tämän jälkeen tie olisikin jo kääntynyt mutkittelemaan enemmän sisämaassa, joten rannikkomaisemat tältä reitiltä hyvin pitkälti tuli kuitenkin taklattua. Paluumatkaa piristämään pysäytettiin auto kuitenkin vielä kerran, kun Princetonin leirintäalueella pääsimme vielä pikkaisen tuijottelemaan pellolla hengailevaa kengurulaumaa. Tällä kertaa otukset pitivät reilusti etäisyyttä, eikä aivan lähituttavuutta päästy tekemään, mutta oma tavoitteeni kuitenkin täyttyi ja näin tälläkin Australian kierroksella tuli edes muutama kenguru ja koala luonnossa nähtyä.

Paluumatkalla Melbourneen huomasin pohtivani, että jotenkin fiilikset paljon kehutusta Great Ocean Roadista jäivät yllättävän valjuiksi. Siitäkin huolimatta siis että maisemat 12 apostolin ympäristössä olivat upeat, ja vaikka kengurut, koalat ja sademetsät tuli nähtyä. Mitään ei päivästä sinäänsä siis jäänyt puuttumaan, itseasiassa täysin päinvastoin,  sillä yhden päivän retkeksi päivä oli valtavan monipuolinen tarjonnaltaan. Mutta jotenkin silti en syttynyt. Pohdin jälkikäteen, että mikä tässä ei nyt lähtenyt, mutta en vain keksinyt. Ehkä päiväseltään alueen hienous ei ehtinyt paljastumaan, ehkä taas reittiä oli niin hehkutettu että odotukset olivat epärealistisen korkealla ja matkan varrella olisi pitänyt tulla vastaan vähintään tulipalloilla jonglööraavia jääkarhuja, että olisin innostunut. Tai ehkä se oli pelkästään ankea sää, joka aiheutti sen, että ei vain jaksanut innostaa. Tai sitten ajatukset olivat jo niin seuraavan päivän kotimatkassa, että en vain jaksanut enää keskittyä. Mene ja tiedä. Tiedän kuitenkin että valjuista fiiliksistä huolimatta päiväseltään retkelle lähteminen kannatti, ehkä vain sitten sillä jo paljon puhutulla seuraavalla kerralla kun matkaan Melbourneen jätän aikaa myös Great Ocean Roadin läpiajoon enemmän.