Hengenvaarallinen Harlem?

Harlem – tuo monen korvaan mahdollisesti yksi maailman pahamaineisimmista kaupunginosista. New Yorkin ghetto, paikka jonne valkoisella miehellä ei ole asiaa. Alue, jonne aikanaan minuakin varoitettiin menemästä – siellä et olisi turvassa kuin liikkuvassa autossa, sanottiin.

On totta, että Harlem on maineensa aikanaan ansainnut. Manhattanilla, Central Parkin pohjoispuolella levittyvä alue on ollut rikostilastoissaan piikki NYPD:n lihassa, jengien välienselvittelyn päänäyttämö, huumekaupan keskus – alue, jonne monilla ei ole ollut menemistä.

Ja sinnehän me sitten mentiin majoittumaan. Taisimme muutamaa tuttavaa järkyttää varaamalla tämän reissumme majoituksen nimenomaan Harlemin laitamilta, 125. kadun kupeesta, sillä halusimme jotain vaihtelua aiempiin majoitusalueisiin verrattuna. Hulluiksi ja typeriksi taas haukuttiin. Mutta onko alue sitten kuitenkaan maineensa arvoinen?

Tässä kohtaa lienee sanomattakin selvää, että meistä molemmat arvostavat elämäänsä sen verran, että todellakin halusimme selvitä ehjin nahoin ja hengissä myös takaisin matkalta. Harlemiin ei majoitusta olisi varattu, ellei taustaselvityksiä olisi tehty ja majoitusalue turvalliseksi todettu. Mutta ne ennakkoluulot, ne olivat monella tiukassa silti, vaikka kuinka vakuuttelin että ihan järjissään tässä ollaan, ei me elämään jännitystä haeta hakeutumalla ehdointahdoin vaaranpaikkoihin.

Kuuden päivän reissulla Harlemin katuja tuli käveltyä moneen otteeseen. Alue on laaja ja monimuotoinen. Välillä kadut, rakennukset ja ihmiset ovat siistejä, aivan kuin missä tahansa Upper West Siden alueella. Välillä taas löytyy niitä hieman rosoisempia alueita. Siis sellaisia, jollaiseksi Harlemin ainakin itse elokuvien perusteella olin aina mieltänyt – hyvin ruskettunutta väkeä, joiden puheessa ”bro” toistuu säännöllisesti kolmen sanan välein, ja joiden kävely on mahtailevaa, lippis vinossa ja vaatteet kolme kokoa liian isot. Tähän todettakoon siis että stereotypiat kyllä edelleen monin paikoin osoittautuivat paikkaansa pitäviksi, mutta eivät todellakaan koske kaikkia. Me taas olimme poikkeuksetta harvinainen ilmestys alueella ihonvärimme puolesta.

Mutta saimme olla rauhassa. Useita tunteja kaduilla, eri kellonaikoihin. Rauhassa niin metroasemien läheisyydessä, puistoissa, kuin puoliltaöin kävellessämme Apollo Clubilta majapaikalle 15minuutin matkaakin. Yksikään hetki ei tuntunut uhkaavalta, vaikka ihan sielä ytimessä oltiin monesti. Että niinkin hurja se Harlem.

Alue on paikallisten mukaan siistiytynyt etenkin viimeisen kymmenen vuoden aikana valtavasti vuokratasojen kohotessa hitaasti mutta varmasti pilviin. Vaikka edelleenkin väki on hyvin ruskettunutta, ovat rikokset jo harvinaisempia. Itseasiassa tilastojen mukaan harvinaisempia jopa kuin downtownissa. Tästä osoituksena muunmuassa vuoden ensimmäisen kvartaalin rikostilastot kaupungista – rikosmäärät Central Parkin eteläpuolen osissa ovat lukumäärällisesti kolminkertaiset verrattuna Harlemiin. Toki on huomioitavaa, että näillä turistoituneimmilla alueilla rikokset varmasti kohdistuvat prosentuaalisesti useammin turisteihin, mutta toisaalta sitten ovat useammin pieniä ryöstöjä sun muita ei-hengenvaarallisia tapauksia. Muilla alueilla ne sitten saattavatkin olla jo enemmän välienselvittelyitä ja väkivaltaisempia tapauksia – mutta ne sitten taas eivät pääsääntöisesti turistia koskekaan. On kuitenkin totta, että vaara on aina läsnä ja terve järjenkäyttö on suotavaa, mutta kyllä se vaara vaanii kyllä ihan täällä kotikaduillakin jos huono tuuri käy.

Tästäkään huolimatta en aivan puhtaaksi aluetta missään nimessä kutsuisi – jengejä alueella kyllä vielä on ja rikollisuutta myös, liian sinisilmäinen ei siis missään nimessä kannata olla. Aivan ensimmäisenä päivänä, majapaikkaan saapuessamme, tervehti meitä oven edessä kahdelle poliisipartiolle suu vaahdossa räyhäävä narkkari. Toisena päivänä sitten taas ihmettelimme erään kirkon eteen pysähtynyttä kolmen partion joukkoa valvomassa aseistautuneena kirkon ovia – kunnes huomasimme aidassa kyltin ”Cash for guns, no questions asked.”. Huomatessaan aavistuksen hämmästyneet ilmeemme, kehoittivat konstaapelit hymyissä suin meitäkin harkitsemaan taskunpohjiemme kaivamista ja pyssyköidemme luovuttamista. Siinä tilanteessa meinasin jo todeta herra konstaapelille jättäneeni valitettavasti molemmat pyssykäni aamulla matkalaukkuuni ja lähteneeni tällä kertaa vain puukkohippasille, mutta pysyin poikkeuksellisesti hiljaa – riski väärinymmärrykseen oli olemassa ja seurauksista ei houkutellut ottaa selvää.. Kertoivat vieressä tilannetta tiedustelleelle herralle vielä että nyt ei sisällä olisi pahemmin jonoakaan, mutta aiemmin päivällä oli väkeä ollut kiitettävästi tekemässä bisneksiä. Aivan siisti ei siis Harlemkaan missään nimessä ole, mutta näin Hervannassa vuosia asuneena voisi melkein sanoa, että kotoisalta tämä vain tuntui – olla pahamaineisella alueella ja huomata alueen siistiytyneen mainettaan paremmaksi, satunnaisten episodien kuitenkin ollessa todennäköisiä..

Itse pidin Harlemista kovasti. Rosoinen, elävä ja monimuotoinen alue toi mukavaa vaihtelua downtownin pilvenpiirtäjiin ja sliipattuun, turistoituneeseen ja kovin hektiseen menoon. Täällä liikenne oli rauhallista, meno kiireetöntä ja ympäristö vähemmän viimeisteltyä. Alueelta löytyi useampikin kiva ja persoonallinen kahvila tai diner, ja myönnettäköön – ihmisiä, heidän eleitä, puheita ja käyttäytymistä oli kiehtova seurata, aivan kuin olisi tullut toiseen maahan downtownin sykkeestä. Sen sijaan että olisin ollut huolissani turvallisuudesta, Harlemissa oleskelu oli varsin kiehtovaa, jopa viihdyttävää. Se oli uutta ja erilaista. Tuntui kuin olisin taas löytänyt New Yorkista uuden puolen jota en aiemmin tiennyt olevan. Harlemissa majoittuminen oli tälle kerralle erittäin hyvä päätös. En kuitenkaan voi väittää ihastuneeni alueeseen niin että ehdottomasti haluaisin sinne uudestaan. Ensi kerralla on varmasti jonkin toisen uuden ja erilaisen alueen vuoro.