Hluhluwe-iMfolozi ei yllä tunnetuimpien safarikohteiden joukkoon, mutta sen meriitit ovat melkoiset. Afrikan vanhin luonnonsuojelualue, sekä puisto, joka pelasti isosarvikuonon (white rhino) sukupuutolta.
Ja täällä me aloitamme marraskuisen Etelä-Afrikan reissumme seitsemänpäiväisen safaripäivien putken. Kaksi ensimmäistä vietämme KwaZulu-Natalin provinssissa sijaitsevassa luonnonpuistossa, joka ei lukeudu niiden suosituimpien tai tunnetuimpien safarikohteiden joukkoon Etelä-Afrikassa – siitäkään huolimatta, että meriittiensä lisäksi puitteet safarimatkalle ovat varsin hyvät.
On kaunis aurinkoisen päivän aamu, kun kaarramme kohti puiston portteja. Jo ennen porteille pääsyä kohtaamme lauman norsuja, ja olen täysin tohkeissani. Ilo siitä, että pääsen viimein taas safarielämän makuun, on ylimmillään, ja eläinten bongaus alkaa jo ennen kuin olemme päässeet porteista sisälle! Tätä minä olen odottanut.
Vastaanotto on mitä mainioin, mutta Hluhluwe-iMfolizin puisto jaksaa yllättää myös tämän jälkeen.
Automme kaartaa porteista sisälle ja jatkamme matkaa. Edessä on koko päivä safariauton kyydissä. Maisemat ovat upeat, taivas on pilvetön ja maasto kumpuilee vehreänä pitkälle horisonttiin.
Kaukana rinteillä näkyy harmaa möykky. Se on ehkä kahden sadan metrin päässä. Ei sitä harjaantumaton silmä edes rekisteröi. “Three rhinos!” toteaa oppaamme hieman lakonisesti ja osoittaa ohimennen möykyn suuntaan ja pysäyttää auton.
Zoomaan kamerani maksimiin ja totean sen mitä opas näkee paljaalla silmälläänkin. Toden totta, emo ja kaksi poikastahan siellä! Mutta en voi ymmärtää miten hän nuo pystyi näin kaukaa havaitsemaan. It is the bush eye, hän toteaa. Katse harjaantuu, ja oppii etsimään oikeita asioita, kun vuosia näitä puskia tuijottelee.
En meinaa uskoa onneamme. Olemme olleet puistossa vain joitakin minuutteja, ja näemme heti sarvikuonoja! Edellisillä safareilla sarvikuonot ovat olleet harvassa, ja kun niitä on viimein tullut vastaan, olen hihkunut innoissani niin, että koko auto heiluu. Jotenkin tuntuu melkein että oppaamme lattea toteaminen kaukaisuudessa näkyvistä sarvikuonoista vie oman innon kokonaan. Senkin ilonpilaaja.
Kaksi päivää Hluhluwe-iMfolozin puistossa kierrettyäni ymmärrän kuitenkin oppaamme innottomuuden tuossa tilanteessa. Puisto on tunnettu Afrikan tiheimmästä sarvikuonopopulaatiostaan, eikä näin kaukaa tehty havainto ole kuin ehkä juuri ja juuri maininnan arvoinen. Parin päivän jälkeen itsekin suhtaudun sarvikuonohavaintoihin paljon arkisemmin, vaikka hienoahan se joka kerta silti on, nähdä nyt tämä mahtipontinen ja vaikuttavan näköinen eläin vapaana luonnossa.
Sarvikuonoja tupsahtelee esiin vähän väliä, enemmän kuin mitään muuta big5-eläimistä, norsujakin näemme vähemmän! Kohtaamme sarvikuonoja kymmeniä molempina päivinä. Määrän, jota en ajatellut mahdolliseksi, onhan sarvikuonojen kohtalo edelleenkin vahvasti uhattuna ja kovin riippuvainen suojelutyöstä.
Vietän kaksi päivää puistossa nauttien villieläinten kohtaamisesta niiden luonnollisessa elinympäristössään. Näen, koen, ja aistin paljon sellaista, jota ei mitenkään sanoiksi voi pukea. Safareissa on oma taikansa, jonka voi ymmärtää vasta, kun sen on itse kokenut. Hluhluwe-iMfoloizin puistossa vietetyt päivät eivät olleet elämäni parhaimmat safaripäivät, mutta varsin hyviä nekin olivat. Ja todella opettavaiset.
Etenkin toisena safaripäivänä, muun reissuseurueen jäädessä muihin aktiviteetteihin ja minun suunnatessani yksin safarille (ryhmän kanssa toki), päädyn keskustelemaan paljonkin oppaamme kanssa puiston historiasta, siellä tehdystä suojelutyöstä, salametsästyksestä ja Etelä-Afrikan poliittisesta tilanteesta. Kuulen paljon kirjavia mielipiteitä, mutta myös paljon jälkikäteen todeksi osoitettuja faktoja. Ja ne pistävät hiljaiseksi, mutta samalla myös nostavat tämän tuntemattomamman puiston arvostusta valtavasti silmissäni.
Kuinka isosarvikuono selviytyi lähes varmasta tuhostaan
Hluhluwe-iMfolozin puisto on monissa yhteyksissä tunnettu valtavan arvokkaasta työstä sarvikuonojen suojelussa, erityisesti isosarvikuonojen (white rhino) osalta. Tämä sarvikuonojen yleisin laji muodostaa arvioiden mukaan nykypäivänä jopa 65-70% koko maailman sarvikuonopopulaatiosta (yhteensä noin 30 000 yksilöä viidessä eri lajissa).
Sata vuotta takaperin koko isosarvikuonojen laji oli sukupuuton partaalla runsaan salametsästyksen lopputulemana, maailmanlaajuisen populaation ollessa heikoimmillaan vain 20 yksilön kokoinen 1900-luvun taitteessa. Kyllä, vain kaksikymmentä! Ja kaikki näistä sijaitsi täällä Hluhluwessa.
Mittavien suojelutöiden ja maailmankuulun Operation Rhino-ponnistusten jälkeen kanta saatiin elvytettyä satoihin 1960-luvulla ja vähitellen Hluhluwessa sarvikuonojen määrä oli yltänyt niin suureksi, että niitä lähdettiin siirtämään myös muille alueille eteläisessä Afrikassa.
Pitkäjänteinen työ ja suojelu on tuottanut tulosta ja tänä päivänä isosarvikuonojen määrä on kasvanut jo noin 20 000 yksilön suuruikseksi ja kanta levinnyt ympäri eteläistä Afrikkaa. Kannan voimakkaan kasvun ansiosta isosarvikuono ei tällä hetkellä kuulu enää uhanalaisten lajien joukkoon.
Vaikka tästä voisi vetää johtopäätöksen, että sarvikuonoilla kaikki on taas hyvin, ei tämä tilanne suinkaan koske kaikkia sarvikuonolajeja. On myös todettava, että vain toinen isosarvikuonon alalajeista säilyi, sillä pohjoisempana elävän alalajin viimeinen uros kuoli vuosi sitten, eikä alalajista jäljellä ole enää kuin kaksi naarasta. Loppu lähenee siis väistämättä, ellei tiede tee läpimurtoa ja saa ihmeitä aikaiseksi.
Myös maailman toiseksi yleisimmän sarvikuonolajin, eli pensas-sarvikuonojen kohtalo on surullinen, sillä viidessäkymmenessä vuodessa populaatio on pienentynyt 100 000 yksilöstä vain noin 5 000 yksilöön maailmassa. Salametsästys on edelleenkin uhka, kaikkialla Afrikassa, eikä tämä puisto ole poikkeus.
Salametsästyksen kirous
Pelkästään Etelä-Afrikassa kuolee vuosittain noin 1 000 sarvikuonoa salametsästyksen tuloksena ja salametsästyksen määrä on viimeisen kymmenen vuoden aikana kasvanut voimakkaasti, vaikka viime vuoden numerot jo osoittavatkin toiveita paremmasta. Silti, keskimäärin joka päivä useampi sarvikuono kohtaa kuolemansa salametsästäjän edessä Etelä-Afrikassa.
Itämaisessa lääketieteessä sarvikuonon sarvella uskotaan olevan suuri vaikutus jos jonkin näköisten vaivojen parantamiseen aina syövästä impotenssiin. Kyseessä uskotaan olevan jopa niin suuri ihmeaine, että nykyään sarvikuonon sarvi on niin haluttua tavaraa, että siitä ollaan valmiita maksamaan jopa lähemmäs 100 000 dollaria kilolta. Kyllä, tämä tavara on kirjaimellisesti kultaakin kalliimpaa. Kun sitten yksi sarvi painaa useita kiloja, on valitettavan helppo ymmärtää, miksi joku peräkylän afrikkalainen on valmis laittamaan koko henkensä peliin ryhtyessään salametsästykseen, onhan yhdellä onnistuneella keikalla oman perheen toimeentulo turvattu loppuelämäksi.
Surullista, mutta totta. Ja vielä surullisempaa on, kun muistaa, että sarven irroitus ei sarvikuonoa tapa, eläin vain tapetaan jotta sarvi on helppo leikata irti, tai sarvi kiskaistaan kiireessä hiukan liian syvältä kaapaisemalla.
Juttelin toisena safaripäivänäni pitkään oppaamme kanssa salametsästyksestä ja sen estämiseksi tehtävästä työstä Etelä-Afrikassa. Tarinat ovat sydäntäsärkeviä. Kun salametsästyksen mahdollistava korruptio ulottuu maassa korkealle myös hallinnollisella tasolla, on turhauttavaa edes ajatella, miten vaikean ja loputtoman työn edessä suojelutyötä tekevät tahot ovat.
Sivusta seuraajana on vaikea käsittää koko kuviota, saatika hahmottaa salametsästysvyyhdin todellista syvyyttä. Minä tiedän vain, että on järjetöntä tappaa uhanalainen eläin vain saadakseen siltä sarvi kiskottua kuonolta. Ja vielä järjettömämpää on, että joku on valmis maksamaan siitä sarvesta sadan tuhannen dollarin kilohintaa vahvemman erektion toiveissa. Jotenkin tämä maailma vaan on sairas. Etenkin kun sarven koostumus on pitkälti sama kuin omissa kynsissämme. Syökää niitä kynsiänne jumaliste mielummin, säästyy rahat ja eläimet!
Hluhluwe-iMfolozi safarikohteena
Mitä enemmän puiston suojelutyöstä tietää, sitä enemmän sitä arvostaa. Ja sitä iloisempi olen että sinne suuntasimme. Toki myös siksi, että Hluluwe-iMfolozi on varsin hyvä safarikohde. Se ei suinkaan yllä samalle tasolle eläinmäärissään kuin esimerkiksi Krugerin kansallispuisto ja tieverkko ja palvelutkin on harvassa. Mutta silti kyseessä on Big5-puisto ja eläimiä tulee vastaan varsin kiitettävä määrä. Lisäksi toki puisto on maisemiensa puolesta myös kaunis. Kauniisti kumpuileva maasto on vehreää ja ihmisiä (tai autoja) on hyvin vähän. Parhaimmillaan niitä eläimiä tulee vastaan myös puiston ulkopuolella, julkisen liikenteen jatkeena…
Puistossa on mahdollista ajaa omatoimisesti, tai osallistua järjestetylle safariajelulle. Parhaiten reissu Hluhluwe-iMfolozin puistoon onnistuu lentämällä reilun kahden tunnin ajomatkan päässä sijaitsevaan Durbaniin ja pitämällä meidän tavoin tukikohtana tunnin ajomatkan päässä sijaitsevaa St Lucian kylää, tai vaihtoehtoisesti majoittumalla puiston sisällä olevissa leireissä.
2 comments
Kiitos postauksesta! Meillä on Etelä-Afrikan reissu suunnitteilla, ja ajatuksenani on ollut, että Krugerin lisäksi ajaisimme myös tänne Hluhluwe-iMfolozin puistoon. Lisäkilometrejä tulee siitä koukkauksesta kuitenkin runsaasti, joten mikä mielipiteesi on tämän kansallispuiston lisäarvosta Krugerin rinnalla? Krugerissa olemme olleet kerran aikaisemmin, joten se konsepti on entuudestaan tuttu. St Lucian kylästä ja sitä ympäröivästä suistoalueesta olisi myös kiva kuulla kokemuksia.
Kiitti Katariina! 🙂 Tuosta tulee tosiaan aika paljon lisäkilometreja ja se, onko puisto matkan arvoinen, riippuu tosi monesta asiasta ja samoin reissun odotuksista, käytettävissä olevasta ajasta ja reissun muista kohteista. Yhdistettynä St Lucian vierailuun tuo toimi tosi kivasti ja mä ainakin olin tyytyväinen että käytiin nyt molemmissa, etenkin kun oltiin jo edellisenä vuonna käyty jo kertaalleen Krugerissa, niin tää toi kivaa lisämaustetta. Mä kirjoittelen jossain vaiheessa tuosta St Luciasta vielä erikseen, mutta se oli kyllä kiva paikka! 🙂