Ihana, kamala New York

Jos minun pitäisi valita yksi kohde, johon kaikkien tulevien matkojeni tulisi suuntautua koko loppuelämäni, ei kenellekään liene yllätys, että valitsisin hetkeäkään epäröimättä New Yorkin. Tai jos on, et vain ole lukenut blogista kovinkaan paljoa, tai keskustellut kanssani matkustamisesta.

Viimeaikoina, etenkin toukokuisen reissumme ympärillä pohdin paljonkin, mikä siinä kaupungissa viehättää niin, että palaan sinne kerta toisensa jälkeen perhosia vatsassa, odottaen seuraavaa kertaa jo ennen kuin kotimatka ehtii alkamaan. Minähän en normaalisti samaan paikkaan niin kauhean helposti palaa, ainakaan nopeasti. Levoton sielu kaipaa ennemmin vaihtelua ja uusia kohteita, mutta poikkeus vahvistaa säännön tässä tapauksessa.

Lyhyesti ja ytimekkäästi todettuna on helppo sanoa viehätyksen olevan siinä, että New York on niin ihana! Se on mitä parhain kaupunki ihan minkälaiseen lomaan vain. New Yorkissa aivan kaikki on mahdollista, ja matkasta kaupunkiin saa juuri sen näköisen kun haluaa. Keksi mitä vain, sen tekeminen on todennäköisesti täällä mahdollista. Ehkä osa kaupungin viehätyksestä onkin juuri se, että vaikka palaa takaisin tuttuihin maisemiin, riittää jokaisella matkalla aina uutta nähtävää ja koettavaa. Vaikka toukokuussa kävin kaupungissa jo seitsemännen kerran, tiedostan, että en tunne kaupungista kuin murto-osan.

En keksi maailmasta toista kaupunkia, jossa tunnet jatkuvasti olosi siltä, kuin hyppelisit elokuvan lavasteista toisiin, samalla kun kaupunginosasta riippuen voit kuvitella olevasi niin Italiassa, Kiinassa, kuin vaikkapa Latinalaisessa Amerikassakin. New Yorkissa on lähes mahdotonta liikkua ilman, että vähän väliä tulee vastaan kadunkulma jonka tunnet jostakin. Se on aika jännä tunne, etenkin silloin kun tiedät olevasi paikassa ensimmäistä kertaa. Kaupungilla on niin monet kasvot, että välillä se hämmentää. Olo on parhaillaan kuin Liisalla ihmemaassa tässä miljoonien mahdollisuuksien kaupungissa.

Mutta se on myös kamala. Mitä enemmän kaupungissa käyn, sitä useammin löydän sieltä paikkoja, joissa viihdyn, mutta samalla näen piirteitä, joista en pidä, en sitten alkuunkaan. Ymmärrän hyvin niitä, jotka nyrpistävät naamaansa kun minä silmät kiiluen meuhkaan rakkaudestani kaupunkia kohtaan. Mitä enemmän kaupunkiin tutustun, sitä enemmän näen myös niitä varjopuolia.

Kaupunki hukkuu roskaan ja liikenneruuhkat piinaavat. Ihmisiä on niin paljon, että keskellä korpea kasvanutta introverttiä ahdistaa. Hälytysajoneuvojen pillit huutavat yötä päivää. Talvella pilvenpiirtäjien reunustamien tunnelimaisten katujen varsilla puhaltava hyytävä tuuli jäädyttäisi helvetinkin. Metrossa matkatessa harvoin vältyt kerjäläisten sydäntäsärkeviltä elämäntarinoilta, ja olivat ne tarinat totta tai ei, osaa sitä aina matkan jälkeen arvostaa suomalaista hyvinvointijärjestelmää melkoisen paljon enemmän, kuin ennen matkaa. Rikollisuus lävähtää välillä päin näköä niin, että tajuaa millaisessa lintukodossa sitä täällä pohjolassa eletäänkään.

Likainen, ruuhkainen, meluisa kaupunki ei nuku koskaan. Ihmiskohtaloiden ääripäitä tulee kohdattua jatkuvasti. Kaikki ne mahdollisuudet, kaikki ne mahdolliset ja mahdottomatkin valintojen ja kohtaloiden seuraukset tulevat tutuiksi kaupungin katukuvassa. Kaupungissa kaikki on mahdollista, niin hyvässä kuin pahassakin. Kultaa, kimallusta, kauneutta ja kiiltokuvaa. Köyhyyttä, kurjuutta, kylmyyttä ja kärsimystä. Mitä enemmän pysähdyt sitä kontrastien kirjoa katsomaan, sitä raaemmalta kaupunki tuntuu.

Onneksi kaiken ei tarvitse olla täydellistä, jotta sitä voi rakastaa.

Vaikka ihmispaljous välillä kyrsii, on se lopulta osa kaupungin viehätyksestä. Autiot kadut ovat kaupungissa harvinaisia, ja silloin kun sellainen tulee vastaan, kaipaa tällainen osa-aikainen hillitön ihmisvihaajakin yllättäen sitä hulinaa ympärilleen, sillä se on yksi asia, joka New Yorkista tekee juuri New Yorkin. Suurkaupungin syke vie helposti mukanaan ja New Yorkissa jos jossakin on sykkeen tahtiin helppo tanssia. Matka New Yorkiin ei ole mitään ilman hulinan keskipistettä, eli Times Squarea, vaikka sitä kaikki tosimatkaajat niin parjaavatkin.

Ja jos liikaa alkaa ahdistaa, myös täällä voi puiston suojasta löytää rauhallisen paikan, jossa hengähtää, ennen kuin hyppää takaisin vilinään.

 Kaikki se hulina ja hälinä on kuitenkin melkoisen intensiivinen kokemus. Kaikki tämä saa aikaan sen, että vaikka kuinka rakas kaupunki onkaan, en minä täällä yli viikkoa viihdy, viisi päivää kerrallaan kolkuttelee jo sietokykyä, 3-4 päivää on todetusti optimi. Suurkaupungin syke on minullekin aivan liian intensiivinen pitkään oleskeluun. Mielummin käyn usein ja vähän kerrallaan, kuin kerralla pitkään. Tämä tosin pätee melkeinpä paikkaan kuin paikkaan minun kohdallani.

New York on kaupunki, jota on vaikea kuvailla, ja sen viehätystä vielä vaikeampi. Siellä kaikki on mahdollista ja jokainen vierailu on erilainen. Siksi sinne onkin aina niin jännittävä palata.