Italian Dolomiitit – mielettömien vuoristomaisemien lumoissa

Tiedättekö mikä oli päättyneen kesän kohokohta ja se kaikista odotetuin juttu? Dolomitit, Italian pohjoisosien upea vuoristoseutu. Se oli mieletön paikka ja sitä odotin kesälomalta kaikista eniten.

Olen tainnut kehittää itselleni oikein kunnon vuoristotaudin, sellaisen joka aiheuttaa lähes pakkomielteistä tarvetta päästä tallaamaan polkuja vuoristomaisemissa, ihailemaan jylhiä kalliorinteitä ja hengittämään raitista vuoristoilmaa. Vuoret tuntuvat keikkuvan nyt lähes jokaisessa matkasuunnitelmassa tavalla tai toisella, kesällä tätä tautia yritettiin lievittää Italian Alpeilla, jotka Dolomitteinakin tunnetaan.

Ei onnistunut, tauti palasi kahta kauheampana tuon reissun jälkeen, mutta matkan aikana olo oli mitä onnellisin. Dolomiitit nimittäin osoittautui niinkin upeaksi paikaksi, että uskallan näin vaatimattomasti tituleerata sen kauneimmaksi ja kiehtovimmaksi vuoristoseuduksi, jossa tähän päivään mennessä olen vieraillut. 

Minäpä kerron miksi.

Dolomiitit on siitä kivaa seutua, että se tarjoaa monipuolisesti jotain jokaiselle. Monet upeat maisemat pääsee todistamaan ihan autolla ohi ajaen. Monet tunnetuimmat nähtävyydet ovat vain metrien päässä parkkipaikoilta ja hiihtohissit vievät vuorten rinteille niin, että hikipisaroita ei tarvitse vuodattaa päästäkseen näihin upeisiin maisemiin. Ellei sitten halua.

Dolomiittien upeuden voi kokea ihan yhtä lailla kesämekossa ja sandaaleissa, hikoilematta pisaraakaan, tai sitten voi lähteä haastamaan itseään patikka- ja kiipeilypoluille. Jälkimmäisillä pääset todennäköisesti paikkoihin, joissa muista ihmisistä ei juuri ole häiriöksi, ensimmäisellä siitä saa vain haaveilla.

Dolomiitit on suosittua seutua, ja niistä moni haluaa päästä nauttimaan, ainakin kesäisin. Pienten lasten kanssa matkaaville ja muille mukavuudenhaluisille Dolomiitit tarjoaa ihan valtavasti vaihtoehtoja helppoihin, mutta unohtumattomiin hetkiin vuoristomaisemissa. Ja sen kyllä huomaa. Parkkipaikat täyttyvät jo aamuvarhain ainakin suosituimmilla paikoilla ja ihmistungos voi päästä ihon alle.

MUTTA

Dolomiitit tarjoaa myös aivan valtavan määrän vaihtoehtoja aktiivilomailuun. Erilaiset patikointireitit, via ferratat ja maastopyöräpolut pitävät huolen että tekeminen ei lopu kesken. Kauniit järvet kutsuvat kiertämään rantojaan, vuoret houkuttelevat rinteilleen, solat mutkaisille teilleen ja aurinkoiset niityt ja nummet nurmilleen. Vaikka parkkipaikat, teiden läheisyydessä olevat näköalatasanteet ja kylät kuhisevatkin ihmisiä niin, että välillä meinaa iskeä pakokauhu, on Dolomiiteillä myös hurjasti mahdollisuuksia päästä luonnonrauhaan. Kun hiukan jalkautuu parkkipaikalta luontoon, saa myös kokea sen rauhallisemman puolen Dolomiiteista.

Helppoa tai raskasta, hiljaista tai eläväistä. Aktiivista tai passiivista. Nopeaa tai hidasta. Budjetilla tai luksuksesta nauttien. Dolomiittien loman voi toteuttaa niin monella tavalla, että jokainen, joka yhtään vuoristomaisemista tykkää, löytää taatusti mieleisen tavan vierailla tällä mielettömällä vuoristoalueella.

Dolomiitit on siitä kurja paikka, että ihan sama mihin katseen suuntaa, on edessä lähes poikkeuksetta ihan järjettömän hienoja vuorimaisemia. Dolomiittien vuoret ovat teräviä, korkeita ja dramaattisia. Niiden huippuja nousee niin kovin yllättäen sieltä täältä, ja ne näyttävät täysin hiomattomilta, niin teräviä ne ovat. Pääasiassa maisema on ihan erilainen kuin muilla vuoristoseuduilla, joissa vuorten huiput sulautuvat pehmeämmäksi rykelmiksi, jossa huiput nousevat loivemmin kohti taivaita. 

Kameran muistikortti huutaa auttamatta hoosianna, kun suljin käy maksimitaajuudella. Eikä niistä maisemista meinaa saada tarpeekseen. Etkä todennäköisesti osaa päättää mikä paikka on paras, koska ne kaikki on niin upeita. Ihan kamala paikka.

Teräviä vuorenhuippuja kohoaa kuin sieniä sateella, jokaisen tienmutkan jälkeen avautuvaa maisemaa tekee mieli pysähtyä kuvaamaan. Patikkapoluilla tekee mieli kiristää vauhtia, että ehtii nähdä mahdollisimman monesta eri kulmasta näitä maisemia. Ja eläimiä tulee vastaan sitä tahtia, että heikompaa hirvittäisi. On murmelia, ylämaankarjaa ja lehmää. On aasia ja vuohta. Lintua ja lammasta.

Niin, ja paljon aurinkoisia päiviä, niitäkin Dolomiiteilla riittää. Sanovat, että Dolomiitit on Alppien aurinkoisinta seutua. Viidestä siellä vietetystä päivästä vain parina pilvet häiritsivät muutaman tunnin, sadetta tuli joitakin minuutteja, muuten aurinko paistoi kirkkaana taivaalla.

Dolomiitit on heittämällä kauneinta vuoristoseutua jota tähän mennessä olen nähnyt. Se on paljon sanottu, tiedän – etenkin siinä valossa että palasin juuri neljä päivää sitten Sveitsistä, jossa aurinkoiset Alpit tarjosivat jälleen kerran kaikki odotukset ylittäneen loman. Mutta ei pysty Sveitsin Alpit kilpailemaan Dolomiittien kauneuden ja mahtavuuden kanssa, ainakaan minun silmissäni. Dolomiiteillä ei myöskään pääse yhtä tehokkaasti rahoistaan, sekin on etu.

Dolomiittien maisemat ovat kertakaikkiaan upeita. Terävähuippuiset vuoret ovat melko dramaattisenkin näköisiä, mutta niiden juurella levittyvät metsät, nummet ja järvet tuovat niin paljon pehmeyttä ja vivahteita, että maisemasta tulee väkisinkin melko ainutlaatuinen ja kontrastinen. Alue suorastaan pursuaa käsittämättömän kauniita järviä, upeita vuoristomaisemia, vehreyttä ja kauniita kyliä. 

Dolomiittien hienous ei ole yksin niissä terävissä huipuissa, tai käsittämättömän värisissä järvissä. Eikä edes niissä upeissa maisemissa ja kauniissa kylissä. Se hienous tulee näiden yhdistelmästä. Dolomiittien viehätys on kokonaisuudessa, varsin upeassa sellaisessa.

Viisi päivää Dolomiiteillä kierrettyä tuntui, että ihan sama minne meni ja mitä teki, ei valinnoillaan voinut pahasti mennä metsään. Paitsi sinä yhtenä iltana, kun alhaalla roikkuvat pilvet valtasivat vuoret tiukkaan syleilyyn, emmekä meinanneet löytää majapaikkaamme, vaikka se sijaitsi alle 100metrin päässä. Ei tullut silloin ihailtua auringonlaskua korkealla vuorilla, niinkuin oli suunnitelmissa. Mutta ei siitä voinut olla edes harmissaan kun aamulla ikkunasta tervehti kirkkaan sininen taivas ja vuorenrinteet levittyivät alapuolella.

Se mikä Dolomiiteilla ei voi jäädä huomaamatta, on Itävallan vahva vaikutusvalta alueeseen. Toki, Itävalta on aivan kivenheiton päässä – parhaimmillaan mekin olimme vain 5 kilometrin päässä Itävallan rajalta, mutta suurempana syynä on, että Etelä-Tiroli on aina ensimmäiseen maailmansotaan asti kuulunut Itävallalle. Alueella onkin tyypillisempää kuulla saksaa kuin italiaa, ja meno muutenkin tuntuu enemmän itävaltalaiselta kuin italialaiselta. Kyliä dominoi itävaltalainen alppihenkinen arkkitehtuuri ja ihmisten toimintakin tuntuu enemmän  noudattavan itävaltalaista säntillisyyttä kuin italialaisille niin kovin usein tuttua sähläystä. Mutta onneksi sentään ruoka on italialaista, samoin hintataso. Voisikin sanoa, että Dolomiittien alueella yhdistyy Italian ja Itävallan parhaat puolet.

Dolomiitit on siitä harvinainen paikka, että se hurmasi meidät molemmat Ollin kanssa täysin. Viisi päivää ei riittänyt alkuunkaan ja se on aika harvinaista. Sen sijaan, kolmantena tai neljäntenä päivänä olimme jo molemmat varmoja, että tänne on päästävä uudestaan, sillä kaikkea haluamaamme emme vain ehtineet toteuttaa. Se on aika paljon se, yleensä kun kerta paikassa riittää, kun maailmassa on vielä niin hirveästi nähtävää. Mutta Dolomiitien kohdalla on helppo joustaa periaatteista, sinne on ehdottomasti päästävä pian takaisin. Jos kaikki menee suunnitellusti, myös ensi vuonna löydän itseni näistä upeista maisemista.