Myönnettäköön heti että minä en ole joulu-ihmisiä. Marraskuussa kaiuttimista kajahtavat joululaulut lähinnä ärsyttävät, aattoa kohti kasvava toisten ihmisten kehittämä joulustressi ihmetyttää vuosi toisensa jälkeen yhä enemmän, joulun kaupallisuus kiukuttaa ja pimeät päivät ja toistuva pettymys lumen puutteesta saa olon väsyneeksi. Joulutorit ovat melkeinpä ainoa asia, mistä koko jouluhössötyksessä pidän, niiden tunnelma vaan on niin upea.
Vuosi toisensa jälkeen viimeistään kesällä tuleekin pohdittua, pitäisikö tänäkin vuonna lähteä kaikkea tätä karkuun kaukomaille. Kaikki edellä mainittu puhuu tämän suunnitelman puolesta, joulutoreillakin kun voi käydä jo hyvissä ajoin ennen joulua. Toisaalta, joulun pyhinä on mukava myös nähdä perhettä rauhassa, viettää aikaa yhdessä syöden hyvin ja rauhoittuen, kerraten menneen vuoden tapahtumia, jakaen samalla tulevia suunnitelmia. Mikään ei voita tuota yhdessäoloa pitkien pyhien aikana. Viime vuosina näiden kahden välillä onkin tullut tasapainoiltua viimeiset 10+ vuotta niin, että keskimäärin joka toinen vuosi on vietetty ulkomailla, joka toinen Suomessa. Tänä vuonna joulun pyhät vietettiin Aasiassa, mutta tällä kertaa ei onneksi tarvinnutkaan täysin painia perheen ja matkailun välillä, vaan ne saatiin mukavasti yhdistettyä – ainakin osittain.
Joulun vietimme Myanmarissa kaksin Ollin kanssa, syöden juhlavasti kanaa ja riisiä/nuudelia niin jouluaattona, joulupäivänä, kuin tapanina, kyytipoikana paikallinen hikoileva lager. Ihan kuten kaikkina muinakin iltoina Myanmarissa. Kinkusta en koskaan ole välittänytkään, joten tämä sopi minulle vallan mainiosti. En minä niitä laatikoitakaan kaivannut, juhlallisesta illallisesta puhumattakaan. Aattoaamuna kyllä heräsimme ennen auringonnousua, ei nyt ihan yhtä innoissamme kuin pikkulapset, mutta melkein kuitenkin. Syynä tosin ei ollut niinkään jouluaatto ja pukin odotus, vaan päivän risteily Irrawaddyä pitkin Mandalaysta Baganiin. Baganin hotellissa Joulupukki toivotti meidät tervetulleeksi ja ojensi lahjamme. “Jouluaterian” jälkeen vielä pikainen skypetys Suomeen ja joulu oli taputeltu. Totta puhuen, joulufiilistä ei missään vaiheessa oikein tullut, enkä sitä kyllä kaivannutkaan. En ole itseasiassa ihan varma toivotimmeko edes missään vaiheessa hyvää joulua tosillemme. Pääsin joulua karkuun, vietin joulun yhdessä upeimmista paikoista joissa olen käynyt ja sain rentoutua ilman järjetöntä stressiä, itselläni tai ympärillä olevillani. Tämä oli minulle täydellinen joulu.
Myanmarista suuntasimmekin sitten Kuala Lumpuriin, Malesiaan. Siskoni perheineen oli palaamassa Australian reissultaan vähitellen kohti Suomea, vanhempani taas aloittelemassa omaa matkaansa. Reissusuunnitelmat oli hiottu niin, että vietimme kaikki kolme päivää Kuala Lumpurissa yhdessä. Yhdessäoloa altaalla, matkoille ja juhlille kippistelyä, hieman kiertelyä kaupungilla yhdessä ja erikseen. Vuoden vaihtumista ja kaupungin ilotulituksia seurattiin hajautetusti joko hotellilla tai twin towersien juurella. Juhlinta sanan varsinaisessa mielessään oli rauhallista, aamulla ei tarvinnut herätä päänsärkyyn. Toki päivä meni kyllä silti hikoillessa.
Käytännössä sekä joulu ja uusi vuosi olisivat olleet reissulla kuin mitkä muutkaan päivät tahansa, ellei myanmarilanen joulupukki olisi meitä lahjonut tai Kuala Lumpurin ilotulitus olisi saanut leukoja loksahtamaan. Ei hössötystä, ei perinteitä. Ei lahjoja, ei suuria valmisteluita. Sen sijaan paljon kaivattua rentoutumista ja yhdessäoloa. Korvaamattomia hetkiä monin tavoin. Tiedän, että monelle tällainen olisi kauhistus, lähteä nyt karkuun vuoden suurimpia juhlapyhiä ja käytännössä pyllistää nyt kaikille perinteille. Minulle tämä kuitenkin oli täydellinen tapa viettää joulua ja uutta vuotta. Totta puhuen, tästä tekisin paljon mieluummin perinteen kuin siitä kinkun syönnistä.
