Kiivettäisiinkö kukkulalle?

Kukkula sillä, että vuorenhuippu tässä kohtaa voi toki olla lievää liioittelua. Jonkin sortin nyppylän valloitusta kuitenkin tavoiteltiin pysähtyessämme Sri Lankan kierroksella Ellaan, joka valikoitui kohteeksi paitsi kauniiksi kehutun luonnon vuoksi, myös siksi, että se oli alkupiste yhdelle maan kauneimmista maisemareiteistä raiteilla. Lisäksi vaakakupissa painoi myös Ellan maine hyvänä kohteena pienille päivävaelluksille. Ella Rock ja Little Adam’s Peak olisivat molemmat lähellä kylää ja kumpi vain helposti kivuttavissa päivässä. Ja mehän kipusimme, molemmat niistä.

Little Adam’s Peak

Ensimmäisenä päivänä Ellassa kylään tutustumisen yhteydessä otimme harjoitusmielessä Little Adam’s Peakin ohjelmaan. Reitti oli lyhyt ja kohtuullisen helppo, kahdessa tunnissa ehdimme huipulle ja takaisinkin. Ei tätä vielä urheiluksi voisi kutsua, mutta korkeutta kertyi kuitenkin sen verran, että huipulta avautui silti kauniit maisemat, kovin pilvisestä säästä huolimatta. Ympärillä levittyvä laakso on vihreää ja pehmeästi kumpuilevaa, aurinkoisena päivänä näkymä on kuulemma upea kirkkaan vihreiden rinteiden kohdatessa sinisen taivaan, samalla kun saatat nähdä noin sadan kilometrin päässä sijaitsevan rannikon utuisena horisontissa. Me kuitenkin pystyimme vain kuvittelemaan tämän näyn, mutta mielessä häilyi toive näiden maisemien todistamisesta vielä hiukan parempina tuonnempana – olihan seuraavana päivänä tarkoitus kivuta laakson toisella puolella näkyvälle Ella Rockille, joka tarjoaisi toivottavasti upeita maisemia vieläkin korkeammalta.

Ella Rock

Se suurempi. Se kauniimpi. Ella Rock oli paikka jota emme kuulemma halunneet jättää väliin, joten toisena päivänä Ellassa otimmekin ohjelmaan tuon huipun valloituksen. Aamiaista terassilla syödessä huippu siinti edessämme ja sitä tuijotellessa oli mukava kuvitella mielessään millaiset näkymät meitä muutaman tunnin päästä odottaisikaan ylhäällä.

Ella Rock olisi kuulemma vaikea valloitettava, selkeää reittiä ei olisi ja matkan varrella olisi monta kohtaa jossa voisit kääntyä harhaan. Vaikka muutamista paikoista luinkin, että perille on mahdollista löytää omatoimisestikin, ei lopulta hotellimme pyytämä 2000 rupian hinta (n.14€) neljän tunnin yksityisoppaasta meistä tuntunut kovin pahalta. Päätimmekin pelata varman päälle, sillä seikkailuhenkeä ei vain tässä kohtaa riittänyt siihen, että kokeilisimme onneamme.

Jälkikäteen oli helppo kyllä todeta, että huipulle olisimme todennäköisesti löytänyt. Ehkä muutama ylimääräinen mutka olisi tullut tehtyä, mutta väkeä tuli poluilla vastaan aina silloin tällöin, jolloin apua oikean käännöksen tekemiseen olisi pienellä odottelulla kyllä saanut. Mutta ei se opaan hankinta suinkaan mennyt hukkaan. Oppaamme osoittautui paikalliseksi opiskelijaksi, joka matkan aikana kertoi meille paljon Sri Lankasta ja sen luonnosta. Matkan varrella meille kerrottiin niin eri kasveista, niiden käyttötarkoituksista kuin taustoistakin. Meille näytettiin eläimiä, joita ei itse olisi huomannut jos olisi reittiin keskittynyt.  Opimme paljon ja näimme enemmän – ei siis huono sijoitus ollenkaan.

Ennen matkaan lähtöä yritimme hieman kysellä oppaaltamme oletettua kestoa retkellemme. Hieman epäröiden hän totesi meidän olevan ehkä 4-5 tunnin sisällä takaisin hotellillamme.

Selvä  –  vesipullo mukaan, reppu selkään ja eikun menoksi.

Aamiaisen aikaan taivas oli vielä sininen, mutta vain ketki lähdön jälkeen pilvet alkoivat rullata näkyviin.

Lähdimme liikkeelle aikaisin aamusta, jolloin ilma oli vielä mukavan viileä. Ensimmäinen puolituntinen kuljettiin pitkin raiteita, väistäen muutamaa vastaantulevaa junaa. Kuulemma raiteilla on kävely kiellettyä, mutta kukaan ei sitä valvo ja kaikki sitä tekevät.. Näin ollen tyydyimme kävelemään oppaamme perässä kiltisti siihen asti, että hyppäsimme raiteilta pois ja lähdimme kulkemaan polkua pitkin. Matkalla ohitimme vesiputouksen, kävelimme halki teeviljelmien ja pitkin kivikkoista metsäpolkua. Jossain kohtaa polku tuntui nousevan kohti taivasta, maasto muuttui ja olimme korkeiden puiden ympäröimänä. Maisema oli yhtäkkiä kuin sadusta, pilvien laskeutuessa puiden latvojen alapuolelle, rinteen noustessa jyrkästi ylöspäin.

Jatkamme kipuamista ylöspäin, jossain kohtaa huomaan meidän molempien alkaneen kuulostamaan hengitykseltään höyryveturilta. Opas sen sijaan pomppii kepeästi edessämme ylöspäin. Muutamien minuuttien välein jyrkkää ja liukasta rinnettä kävellessä hengitys alkaa muuttua raskaammaksi ja raskaammaksi – kunnes on pakko pysähtyä ottamaan rauhassa happea. Huomaan jossain kohtaa, että lyhyitä taukoja tarvii yhä useammin. Syytän ääneen lomaa ja vähähappista ilmaa, mielessäni kiroan liian pitkäksi venynyttä sohvaperuna-kautta. Erään tauon aikana eläimistä puhuttaessa oppaamme kertoo tällä kohtaa joskus leopardinkin näkyneen. Nielaisen kuuluvasti samalla kun sydän hieman muljahtaa.

Leopardihan tästä vielä puuttuisi, henkihieverissä puuta vasten puuskuttaessani mietin.

Ajatus leopardista vaanimassa puun takana saa askeleen kummasti reipastumaan, vaikka taukoihin on silti sorruttava satunnaisesti. Viimeiset 15 minuuttia kävellään pilvessä, kirjamellisesti. Näkyvyys on vain muutamia kymmeniä metrejä ja huippua ei näy. Vähän väliä toivon, että kuulen oppaan sanovan että perillä ollaan. Kunnes lopulta näin käy. Kohdassa jossa sitä en odottanut. Näen edessä pienen taukopaikan jonne paikalliset ovat kantaneet virvokkeita ja pientä evästä kaupattavaksi, sekä pienen kivikkoisen alueen jossa istuu muutama ihminen. Sen edessä paksu valkoinen seinä. Tässäkö ne henkeäsalpaavat maisemat nyt ovat?

Olihan se selvää, että jos hetken on jo kivunnut pilven sisällä ylöspäin, olisi näkyvyys melko todennäköisesti sellainen, että paljoa ei maisemia ihailtaisi. Huipulle silti jatkettiin. Vaikka pahinta tavallaan osasikin odottaa, oli tämä siitä huolimatta pieni pettymys. Vastahan puolitoista tuntia sitten, hotelliltamme lähtiessä tätä samaista huippua ihailimme vasten sinistä taivasta.

Istumme pitkän tovin kalliolla katsellen pilviä, jutellen erään brittiläisen pariskunnan kanssa.  Huomaamme väkeä saapuvan paikalle vähitellen enemmän ja enemmän. Aina välillä joku hihkaisee pilvien väistyvän. Juhlinta on kuitenkin joka kerta ennenaikaista, alhaalla avautuvasta laaksosta näemme parhaimmillaankin vain pienenpienen vilkaisun pieneltä alueelta. Tunnin kohdalla on pakko todeta että ei se tästä paremmaksi muutu ja lähdemme lievästi pettyneenä takaisin samaa polkua pitkin, päätyen hotellimme kulmille tasan neljä tuntia lähdön jälkeen.

Vaikka maisemat jäivät huipulta näkemättä, toi retki silti mukavaa vaihtelua ja paljon kaivattua liikuntaa pitkällä reissulla. Huonosta tuurista huolimatta huipulle kipuaminen ei kaduttanut – kuulimmehan matkalla paljon mielenkiintoisia tarinoita oppaaltamme ja saatoimmepa saada jopa muutaman arvokkaan matkavinkin muilta ylhäällä tapaamiltamme matkaajilta tulevaisuuden reissuihin..