Kummalliset kommellukset maailmalla

Kävipä hetki sitten niin, että FIFTYFIFTY-blogin Sonja haastoi minut kertomaan kummallisimmista kokemuksista, joita matkoillani on tullut vastaan. En yleisesti ole kovin innoissani haasteista ja tartun niihin heikosti, mutta tämä oli sellainen, johon oli kiva tarttua – jouduin nimittäin oikeasti asiaa pohtimaan jonkin verran ja pääsin palaamaan hetkiin jotka tapahtumahetkellä eivät ehkä olleet niitä mieluisimpia, mutta tänä päivänä jo saavat hymyn huulille. Kiitos siis Sonjalle haasteesta!

Vaikka matkahistoriaa on paljon, jouduin oikeasti miettimään, onko minulle edes sattunut mitään kovin kummallista. En lähtökohtaisesti ole se koheltaja, tiedän rajani ja tykkään suunnitella asiat viimeisen päälle – en siis ole ehkä se otollisin henkilö kummallisiin tilanteisiin joutumisen kannalta. Mutta kun sopivasti muistia virkisteli, kävi läpi reissu-exceliä ja mietti jokaista matkaa erikseen, alkoikin niitä pieniä ja outoja hetkiä kummasti tulla mieleen.

Ja sitten kun niitä kommelluksia alkoi tippua mieleen liikaa, piti keksiä rajaus. Tiedostan, että jaarittelen monesti jopa liiankin pitkästi täällä, enkä halunnut luoda mitään mega-postausta. Etenkään sellaista, joka olisi täynnä sellaisia omissa muistoissa hauskoja hetkiä, jotka vaan ylös kirjoittaessa muuttuisivat tappavan tylsäksi.

Mutta miten valikoisin ne kummallisimmat? Totesinkin että voin suosiolla jättää laskuista oudot tilanteet, johon olen omaa hölmöyttäni joutunut. Ei siksi, etten kehtaisi niitä jakaa, vaan ihan vain siksi, että sellaisia ei juuri ole. Ne harvat, jotka tähän voitaisiin laskea, ovat aika tylsiä. Minä kun nyt en vaan ole koheltaja. Monille tutuille sattuu ja tapahtuu välillä liikaakin, minä sitten tasapainotan tylsänä tyyppinä peliä. Totesin myös, että tähän on turha listata tilanteita, jotka ovat tuntuneet minusta oudoilta, mutta jotka ovat osoittautuneet täysin jokapäiväisiksi kyseisessä paikassa. Kulttuurieroja sun muita kun nyt tulee kummasteltua paljonkin, mm. viimeksi Sri Lankassa. Mutta ne eivät ole kommelluksia. Pysytään siis tapauksissa, jotka eivät ole normaaleja kyseisessä ympäristössä, enkä itse (suoraan) ole vaikuttanut tilanteen syntyyn.

Ja sitten se lukumäärä ja aikajänne – montako listataan ja miltä ajalta muistelaan. Alkunperin haaste on kulkenut blogeissa Top5-listana, mutta päätin, että neljä on sopivan random-luku – Top3- ja Top5-listoja näkee monesti, mutta juuri koskaan ei Top4-listoja, miksiköhän niin? Neljä myös siksi, että keksin kuusi juttua josta kirjoittaa, top 4 oli selkeä, mutta kahdesta jäljelle jääneestä en olisi osannut valita viidettä, kuusi taas olisi ollut liikaa.

Aikajänteen osalta taas totesin, että tällä vuosituhannella tapahtuneisiin episodeihin on hyvä keskittyä. Liian kauaksi ei uskalla muisteluissa mennä, saattaa mennä yksityiskohdat vinoon (tai äiti kuulla tuolloin vielä teini-ikäisen tyttärensä seikkailuista asioita, jotka on parempi pitää kertomattomina… ;)).

Joten tässä, olkaa hyvät, Top4 – kummallisimmat kokemukset maailmalla tämän vuosituhannen ajalta:

4. Pommiuhka Heathrow’lla aiheutti pomputtelun

Vuonna 2003 olin lähdössä vuodeksi vaihto-oppilaaksi Uuteen-Seelantiin. Ennen vuoden virallista alkua osallistuin kuitenkin kuukauden mittaiselle valmennusleirille Sydneyssä, jonne matkasin muutaman muun suomalaisen kanssa. Lentomme oli reititetty Heathrow’n kautta, jossa samaan seurueeseen lyöttäytyi kymmenkunta muutakin vaihtaria Euroopasta. Matkan oli määrä jatkua Los Angelesin kautta, jossa vaihtaisimme Sydneyn koneeseen. Toisin kävi.

Lontooseen saapuessamme huomasimme koko terminaalin olevan lamaantunut. Koneita ei lähtenyt, porteilla ja monitoreissa kehoitettiin odotamaan uutta tietoa. Kukaan ei kertonut mitä tapahtuu, ihmiset istuivat lattialla, osa tylsistyneenä, osa hermostuneena. Täytyy todeta, että kasa teinejä oli aika hämillään, moni kun ei puhunut juurikaan englantia ja suurin osa oli ensimmäistä kertaa ilman vanhempiaan matkassa. Kuuden tunnin odottelun jälkeen terminaali heräsi henkiin ja pian pääsimmekin koneeseen. Kukaan ei kuitenkaan edelleenkään kertonut syytä oudolle hiljaisuudelle. Myöhemmin sain kuulla että pommiuhkahan se oli pakkaa sekoittanut.

Koneeseen viimein päästyäni tajusin, että jatkolennolle ei olisi asiaa – kahden tunnin aikataulutetulla vaihdolla se kone meni jo. Lähestyessämme Los Angelesia aloinkin tiedustelemaan lentohenkilökunnalta, että mitäs nyt. Kehoittivat laskeuduttuamme etsimään transfer-tiskin, josta saisimme lisätietoa.

Laskeutumisen jälkeen portilla meitä oltiinkin sitten vastassa hoputtamassa, olisi määrä siirtyä toiseen terminaaliin kiireellä, siellä opastettaisiin tarkemmin. Juoksujalkaa siirryttiin paikkaan, johon meidät oli opastettu. Täältä ohjattiin kuitenkin vielä kolmanteen paikkaan, edelleen kuulemma olisi todella kova kiire. Kolmannessa paikassa sitten kuulimme, että meidän olisikin itseasiassa kuulunut jäädä siihen koneeseen, jolla tulimme, se kun oli jatkamassa Aucklandiin. Juostuamme ympäri Los Angelesin kenttää, palaamme hengästyneinä alkuperäiseen terminaaliin, samalle portille ja nousemme takaisin samaan koneeseen jolla lensimme Heathrow’lta, ja vieläpä samoille paikoille, jolta reilua tuntia aiemmin olimme lähteneet. Tässä kohtaa ympärillä olevien katseet eivät olleet ne ystävällisimmät. Neljän tunnin Heathrow-myöhästymisen lisäksi he kun joutuivat odottamaan vielä ylimääräisen tunnin jotain perhanan teinejä, jotka eivät tajunneet pysyä paikallaan….

Ei tämä toki enää nykypäivänä ehkä saisi muuta kuin pinnan palamaan, mutta teini-ikäisenä, yksin suureen maailmaan lähtiessä tämäkin episodi pisti jännittämään aika paljon. Mukava oli kuitenkin huomata jo tuolloin että kaikesta kyllä selviää.

3. Haaksirikkoutuneena Kambotsassa

Kambotsassa, Sihanoukvillen rantakohteessa vieraillessamme päätimme Ollin kanssa lähteä testaamaan paikalliset sukellusvedet. Löysimme kylästä yhden PADIn 5* sukelluskeskuksen, jonka mukana lähdimme päivän mittaiselle reissulle kauemmas rannikosta. Tukikohtana päivälle oli pieni asuttu saari noin tunnin venematkan päässä mantereelta ja sieltä käsin oli määrä tehdä sukellukset läheisillä alueilla. Sukelluskeskuksen normaalisti käyttämä vene oli kuitenkin kyseisenä päivänä rikki, joten he olivat tehneet sopimuksen paikallisen kalastajan kanssa veneen käytöstä, kalastajan tietenkin kipparoidessa paattiaan. Jo veneeseen astuessa hieman mietitytti koko kuvio, mutta emme antaneet tilanteen häiritä, vaan lähdimme matkaan.

Menomatka sujui varsin mallikkaasti, ajelimme kohti avomerta, saapuen pienelle saarelle alle tunnissa. Pienen järjestäytymishetken jälkeen oma sukellusryhmämme hyppäsi takaisin veneeseen ja lähdimme etäämmälle tekemään ensimmäistä sukellustamme. Pienen ja kivikkoisen saaren edustalla hyppäsimme veteen ja teimme sukelluksemme (joka sekin oli täysi fiasko, mutta se on toinen tarina). Sukelluksen päättyessä pintauduimme normaalisti, vain huomataksemme veneemme kadonneen. Ympärillä vain merta silmän kantamattomiin, sekä pieni, kivikkoinen saari. Saari, josta poispäin pieni virtaus oli meitä jo työntämässä. Totesimme nopeasti että saarelle on päästävä pian ja lähdimme uimaan vastavirtaan. Tilannetta ei helpottanut, että yhden ryhmämme jäsenen voimat loppuivat jo muutamassa minuutissa ja  häntä oli autettava. Tuohon aikaan hyväkuntoisena, pitkän kilpauintitaustan omaavana itsellä ei hätää vielä ollut, mutta tilanne alkoi nopeasti kyllä hirvittämään – tajusin kyllä hyvin vakavuuden ja monenlaisia ajatuksia tuon uintimatkan aikana kävi mielessä. Onneksi kaikki saatiin lopulta rantaan. Rantaan, joka oli täynnä isoa kivenlohkaretta, eikä lainkaan varjoa. Sanomattakin selvää, että ennen aamun sukellusta oli aurinkorasvat jääneet laittamatta ja juomavesikin oli veneessä. Epätoivo alkoi hyvin nopeasti nostaa päätään ryhmässä samaa tahtia kun auringon vaikutukset alkoivat tekemään oloa tukalaksi.

Pitkän aikaa porukalla rantakivillä istuttuamme pieni porukka lähti kiertämään saarta ympäri  lähes kulkemiskelvotonta rantaa pitkin. Jonkin tovin kuluttua he sitten näkivätkin veneemme etäällä saaren toisella puolella ja onnistuivat kiinnittämään kapteenin huomion. Kiukkuisen kapteenin noukkiessa etsintäpartion alkoi kova puhuttelu – yllättäen kiukkuisen kapteenin toimesta. Herra oli päättänytkin lähteä kauemmaksi kalaan sukelluksemme ajaksi ja naama punaisena meuhkasi oppaalleemme että mikä prkl teillä kesti kun ette aiemmin tulleet häntä hakemaan…

Saimme ryhmän veneeseen ja palasimme tukikohtana olevalle saarelle. Päivän toiselle sukellukselle emme sitten enää uskaltaneetkaan osallistua. Sanomattakin selvää, että sen jälkeen on tullut katsottua aika paljon tarkemmin, millaisen keskuksen kanssa sitä sukeltaa, pelkkä PADIn 5 tähteä ei enää riitä yksinään takeeksi.

2. Liikaa matkustanut?

Muutamia vuosia sitten matkasimme maailmanmatkailun moninkertaisen partner-in-crimeni Jennan kanssa Hondurasiin, pysähtyen matkalla muutamaksi päiväksi New Yorkiin. JFK:n kentällä passintarkastuksessa kohtasin ehkäpä tähänastisen matkahistoriani kummallisimman virkailijan. Jennan paineltua passintarkastuksesta nopeasti läpi, astelin vuorollani tiskille, huikkasin iloisesti virkailijalle “Hei!” ja sain ystävällisen hymyn takaisin. Virkailija otti passini, selasi sitä hetken ja alkoi vähitellen muuttamaan ilmettään hymyilevästä sedästä hyvin vihaiseksi. Hän tutki tarkkaan passini sivuja, samalla kun kulmat menivät yhä enemmän kurttuun. Lopulta hän tuiskaisi minulle vihaisena “Olet hädintuskin 20-vuotias, mutta sinun passisi sivuilla on leimoja kymmenistä maista – miksi sinä olet matkustanut niin paljon?”.

Vaikka sanavalmis monessa tilanteessa olenkin, niin tässä jäädyin täysin. Setä selvästi oli vihainen, lisäksi hän oli minun ja maahantulon välissä, joten en todellakaan halunnut häntä varomattomalla, pikkunokkelalla kommentilla ainakaan enempää suututtaa. Mutisin jotain lomamatkoista pitkän harkinnan jälkeen. Vastaukseni ei suinkaan tyydyttänyt herraa, vaan sai hänet nostamaan vain enemmän kierroksia. Seuraavien tunneilta tuntuvien minuuttien aikana kuulen saarnan siitä, kuinka olen pilallehemmoteltu, kuinka hän minun ikäisenään raatoi Kiinan riisipelloilla dollarin päiväpalkalla ja kuinka hänellä ei vieläkään lomamatkoihin ole mahdollisuutta. Kuulen paasauksen siitä, kuinka maailma on niin epäoikeudenmukainen paikka. En edelleenkään tiedä mitä sanoa, rehellisesti todeten en tiedä pitäisikö minun itkeä vai nauraa, mutta en uskalla tehdä kumpaakaan – mumisen vain jotain epämääräistä.

En voi kuin ihmetellä tilanteen absurdiutta ja samalla pelkään että kohta minut passitetaan Kiinan riisiviljelmille. Pohdin myös missä se piilokamera luuraa, mutta en uskalla tähyillä ympärillenikään. Lopulta sedän saatua purettua pahaa oloaan, hän lyö leiman passiini ja viittoo minua poistumaan, edelleen selkeästi tuohtuneena. Yksi ystävällinen tervehdys ja yksi paljon maailmaa nähnyt passi riittivät tuona päivänä suututtamaan virkailijan, joka varmasti työssään on tottunut kohtaamaan paljon matkaavia ihmisiä.

Passintarkastuksesta selvittyäni kohtaan hämmästyneen Jennan katseen, joka on jäänyt seuraamaan tilannetta sivusta.. Saan hämmentyneen “miten ihmeessä se sulle noin suuttui“-kysymyksen, johon en osaa sanoa kuin että “nyt en kuule tiedä…”. Muutaman askeleen otettuani alan jo nauramaan tilanteelle, vaikka itse tilanteessa kyllä kuumottikin aika paljon.

1. Abu Sayyafin tähtäimessä

Toista kertaa Malesian Borneolle matkatessa, oli suunnitelmissa käydä sukeltamassa Sipadanin saarella, joka tunnetaan sukeltajien keskuudessa yhtenä Aasian parhaista sukelluskohteista. Samainen saari tunnetaan ei-sukeltavien suomalaisten parissa ehkäpä paremmin sinä saarena, jolta sai alkunsa Jolon panttivankidraama vuonna 2000, kun suomalaiskaksikko Vahanen-Fränti yhdessä 11 muun sukeltajan kanssa kidnapattiin Abu Sayyafin toimesta ja vietiin panttivangeiksi Filippiinien puolella sijaitsevalle Jolon saarelle 140 päiväksi.

Panttivankidraaman aikaan saarella oli mahdollista vielä yöpyä, mutta episodin jälkeen saari muutettiin sotilastukikohdaksi ja päivittäisten sukeltajien määrää rajoitettiin. Harvinaislaatuisten sukellusvesien keskellä oleva saari kuitenkin houkutteli myös meidät luokseen, alue kun oli tuolloin todettu jo kohtuullisen turvalliseksi. Koska Sipadanille on enemmän tulijoita kuin mitä lupia myönnetään, oli yleinen käytäntö ainakin tuolloin se, että Borneon pääsaarella sijaitsevat sukelluskeskukset myivät Sipadanin sukelluksia vain osana pakettia, johon sisältyi yhden Sipadan-päivän lisäksi kaksi päivää sukelluksia muilla saarilla. Meillä kuitenkin kävi poikkeuksellinen tuuri, ja viimehetken peruutusten vuoksi pääsimme Sipadanille kahtena päivänä.

Ensimmäisenä päivänä sukellukset olivat mitä parhaimpia, ihastelimme vedenalaisen maailman monimuotoisuutta. Kilpikonnia, rauskuja, haita – kaikkea riitti enemmän kuin pystyi käsittämäänkään, vaikka jo tuolloin aika monia huippukohteita oli tullutkin sukellettua. Sukellusten välissä naureskelimme sotilaspojille, jotka pelasivat rennosti lentopalloa ilman paitoja ja nukkuivat riippumatoissa. Sukellusten jälkeen palasimme pääsaarelle, innoissamme siitä, että saisimme sukeltaa noissa upeissa vesissä vielä toisenkin päivän. Elämä tuntui hymyilevän.

Toisena päivänä saarelle saapuessa kiinnitimme heti huomiota sotilaisiin, joiden olemus oli täysin erilainen kuin edellisenä päivänä. Poissa olivat hymyt, poissa olivat leppoisat olemukset. Tilalla oli täysi varustus – jokainen sotilas oli aseistettu. Hyppäsimme veteen aivan kuten edellisenäkin päivänä ja teimme sukelluksemme normaalisti. Päästessämme pintaan huomaamme kuitenkin kaikkien muiden sukelluskeskusten veneiden kadonneen ja ryhmä sotilaita huutaa oppaallemme ohjeita kiivaasti. Saamme käskyn siirtyä veneeseen vauhdilla. Hämillämme tilanteesta haalimme tavaramme nopeasti kasaan ja hyppäämme veneeseen. Viimeisen ryhmän jäsenen juuri ja juuri saatua itsensä veneeseen, kapteeni lähtee laiturista kuin ohjus. Opas ja kapteeni molottavat keskenään kiivaasti, ymmärrämme vain nimen Abu Sayyaf.  Opas vaikenee hetkeksi ennen kuin kääntyy kertomaan ryhmälle tilanteesta. Abu Sayyaf on uhannut hakea panttivankeja täältä, te olette vaarassa.

Tilanne on kuulemma vakava, sillä tällainen ei ole tavallista. Vain päiviä aiemmin samainen ryhmä on suoritanut isoja mestauksia eteläisillä Filippiineillä, jossa levottomuudet ovat nostaneet päätään – ryhmä hakee kansainvälistä huomiota. Tämä ei olisi tyhjää uhkailua, edellinen kerta oppaamme mukaan oli juurikin silloin, kun suomalaiskaksikko napattiin.

Ajamme kohti Borneon pääsaarta niin kovaa kuin vene kulkee. Samaan aikaan vastapalloon tulee merivoimien veneitä ja laivoja, sekä useampi sotilaskonekin näkyy ilmatilassa. Tilanne ei todellakaan vaikuta leikiltä. Hämmennys on kova – eihän tällaista tapahdu tosielämässä. Jännittynyttä tilannetta keventääkseen Olli vitsailee jossain vaiheessa että eihän meillä ole hätää kun passitkaan ei ole mukana – eihän ne meitä voi toiseen maahan viedä ilman asianmukaista viisumia. Jostain kumman syystä vitsit ei oikein muuhun porukkaan uppoa.

Tästäkin tilanteesta selvittiin lopulta säikähdyksellä ja ylimääräisellä jännityksellä. Muutama Sipadanin sukellus jäi nyt tekemättä, mutta sitä nyt ei osaa harmitella, tärkeämpää on, että ketään ei kidnapattu tuona päivänä. Koskaan emme kuitenkaan saaneet tietää, kuinka läheltä liippasi.

Näin, neljä tarinaa, neljä hyvin erilaista tilannetta – jokainen niistä sellainen, että eipä niitä heti unohda.

Haasteen luonteeseen kuuluu, että se heitetään eteenpäin. En kuitenkaan pysy enää kärryillä, keitä on haastettu ja keitä ei, joten heitän avoimen haasteen, oli blogia tai ei. Olisi mukava kuulla muiden kommelluksista joko omana postauksenaan, in person, tai tämän jutun kommenttikentässä – sana on vapaa!