Lago di Sorapis – Dolomiittien erikoisimman värinen järvi

Askel on yllättävän kevyt, ja lähes lapsenomaisella innolla pingon kohti polun alkupäätä. Olemme juuri saapuneet Dolomiiteille, pohjoisen Italian Alpeille ja edessä on reissun ensimmäinen patikointiosio.

Pienen matkan päässä kuuluu iloisesti kilkattavat lehmänkellot, vieressä kohoaa Dolomiiteille tyypilliisiä terävähuippuisia vuorenrinteitä ja aurinko paistaa. Elämä tuntuu melko mainiolta juuri nyt, eikä edes huoli horisontissa kohoavien tummien sadepilvien lähestymisestä lannista, sillä tiedän että edessä on varsin upeita seikkailuja.

Dolomiittien osuus on se, jota kesälomalta olen odottanut kaikista eniten. Olemme aamulla jättäneet Venetsian taakse, ja nyt pääsemme vuorien syleilyyn useammaksi päiväksi. Raitis vuoristoilma ja upeat maisemat ovat tunkeutuneet ajatuksiini jo monen päivän ajan, ja into on piukassa kun alueelle viimein saavumme. Ensimmäisenä kohteena meillä on Lago di Sorapis – yksi Dolomiittien lukuisista upeista järvistä. 

Polku kohti järveä alkaa helppona. Se kulkee pitkin tasaista maastoa ja on niin leveä, että suurimman osaa matkasta voisi ajaa autollakin. Ensimmäiset kolme kilometriä menee nopeasti, melkeinpä liiankin kevyesti, ajattelen. Sorapisin polku on kaikkialla luokiteltu haastavahkoksi, monissa paikoissa siihen viitataan via Ferratana, eli reittinä, jonka varrella keikutaan kirjaimellisesti kallionreunalla hakien tukea ja turvaa seinään kiinnitetyistä vaijereista ja kahvoista.

Tiedän että polku ei juurikaan yli viittä kilometriä ole ja etenemme vaivatta. Alan epäilemään reitin luokitusta, etenkin kun polulla vastaantulevien ihmisten keski-ikä tuntuu huitelevan lähellä viittäkymmentä.

Mutta kolmen kilometrin jälkeen kulku muuttuu.

Ensin tulee pitkä ja jyrkkä ylämäki, joka saa maitohapot liikkeelle ja hengityksen raskaaksi. Jossain kohtaa tekee mieli jo pysähtyä ”ottamaan vähän valokuvia”, eli rehellisemmin sanottuna tasaamaan hengitystä, sillä se alkaa kuulostamaan huippuunsa viritetyltä höyryveturilta. Sitten alkaa kivikkoiset portaikot, ja viimein huomaamme keikkuvamme vuorenrinteellä kohdissa, joissa polku on vaivoin metrin levyinen. Vasemmalla puolella alkaa lähes pystysuora pudotus vuoren rinnettä alas, oikealla puolella se samainen rinne kohoaa kohti korkeuksia. Välillä tuntuu ihan kivalta, että siinä vuoren rinteessä on se kettinki kiinni ja siitä voi ottaa tukea, etenkin kun satunnaiset vastaantulijat pitää päästä ohittamaan.

Polku on edelleen helppokulkuinen, mutta korkeanpaikankammoisella puntti tutisisi varmasti. Muutamissa kohdissa joutuu hiukan kiipeilemään kallionreunalla, hakemaan askelta hiukan normaalia huolellisemmin, sekä tarttumaan kallionseinässä kiinni olevaan vaijeriin hiukan tiukemmin. Haastava tämä polku ei kuitenkaan muutamaa pientä pätkää lukuunottamatta ole ja ilman via ferrata-kittiä selviää hyvin. Kunnon vaelluskengät tuovat mukavasti tukea askeleeseen, mutta lenkkareillakin täällä pärjäisi hyvin, ainakin kuivalla kelillä.

Pelkästään polkua kulkiessa on vaikea olla ihailematta ympäröivää luontoa ja vuoristomaisemia. Dolomiitit osoittavat jo loman alkumetreillä kauneutensa. On helppo ymmärtää, miksi niin moni vannoo tämän seudun kauneuden puolesta.

Vähänpä tiesin vielä tuossa vaiheessa, että tämä oli vasta alkusoittoa, mutta olin silti jo ihan rakastunut näihin vuoristomaisemiin.

Noin puolentoista tunnin ja viiden kilometrin kävelyn ja rämpimisen jälkeen saavumme polun päähän. Näkymä Sorapiss-järvelle avauttuu vähän yllättäen, sitä ei näe kauempaa ja vielä sata metriä aiemmin en ollut yhtään varma, olisiko järvelle viisi, vai viisisataa metriä.

Ja se näkymä, se kyllä loksauttaa leuat välittömästi.

Ennen matkaa olen kahlannut loputtomasti kuvia instagramista ja googlen kuvahausta, kuolannut Sorapissin maisemien vuoksi ja fiilistellyt tulevaa. Sorapis-järven viehätys on paitsi dramaattisena rannalla nousevissa vuorenrinteissä, myös sen poikkeuksellisessa värissä.

Olen vahvasti epäillyt kuvia ihaillessa, että ne olisivat hyvin vahvasti käsiteltyjä, eikä järven väri oikeasti olisi niin hämmentävä. Eihän tuollainen mitenkään voi olla todellinen. Mutta ei, kun järven reunalle astelee, tajuaa että kuvat todellakin kertovat totuuden. Järven vesi näyttää aivan siltä, kuin joku olisi pursottanut sinne tuhansia kiloja hammastahnaa.

Ristin Sorapisin hyvin nopeasti hammastahna-järveksi mielessäni.

Pääsemme viimeisten auringonsäteiden aikaan järven rannalle, ennen kuin pilviverho peittää auringon pysyvästi. Samalla huomaa, kuinka valolla on suuri merkitys veden väriin. Sanotaankin, että sen väri vaihtelee pitkin päivää, riippuen auringon kulmasta ja pilvien määrästä. Se voi olla sininen, turkoosi, tai jopa hiukan vihertäväkin. Mutta sumeaa se on joka tapauksessa, sillä vuoren seinämästä irronnutta kalkkikiveä vedessä on sen verran paljon.

Vaikka järvivesi näyttää lähes syövyttävältä, on siinä ilmeisen turvallista uida, sen verran moni järveen uskaltautui, eikä varoituskylttejä näy missään.

Järvi on pieni, sen kiertää helposti noin puolessa tunnissa. Se on myös melkoisen rauhallinen, sillä massat eivät ole valmiita patikoimaan näin pitkiä matkoja. Se oli meidän, ja jokaisen Sorapisille vaivautuneen onni. Siinä missä Dolomiittien monilla muilla upeilla järvillä tungos voi olla jopa hiukan ahdistava, Sorapisillä tunnelma on heinäkuussakin varsin rauhallinen.  Yksin et täällä saa olla, mutta järven rannalta löytää kyllä hyvin paikkoja, jossa voi olla ihan omassa rauhassakin, nauttia maisemista ja tyhjentää reppuaan eväistä.

Paluumatkalla sadepilvet nousevat ja taivas repeää. Kaikki se ilo, joka mennessä oli polulla tarpoessa, katoaa kyllä sen sileän tie. Askel kiihtyy ja eteneminen muuttuu suorittamiseksi. Tässä kohtaa taas on kiitollinen siitä, että kunnon Goretex-asu tuli pakattua mukaan.

Lopulta sade kuitenkin lakkaa ja viimeisen kilometrin ajaksi hupun voi laskea alas, ja katsella maisemia ja fiilistellä taakse jäänyttä kohdetta. Sata metriä ennen polun päätettä kuuluu taas iloista kilkatusta. Vastaanottokomitea on toivottamassa meidät tervetulleeksi takaisin parkkipaikalle.