Lion’s Headin vaellus – täydenkuun valossa Kapkaupungin yllä

Lion’s Head, tuo lähes 700m korkeuteen kohoava vuori Kapkaupungin keskustassa jää auttamatta kaupunkia dominoivan, vieressä kohoavan Pöytävuoren varjoon. Mutta vaikka vuori onkin pienempi ja vaatimattomampi, on se silti helposti tunnistettava ja kaupungin siluetista esiin pistävä terävällä profiilillaan ja pöytävuortakin keskeisemmällä sijainnillaan.

Se, mikä Lion’s headista tekee matkailijalle mielenkiintoisen, on sen helpohko valloitus. Kyllähän toki pöytävuorellekin moni kiipeää, mutta yli 1000m korkeuteen nousevana se vaatii jo hieman enemmän ponnisteluita, puhumattakaan mielenlujuutta, lähteä nyt rinnettä kiipeämään kun kaapelihissilläkin pääsee ylös hikoilematta.

Sen sijaan Lion’s headin huipulle päästäksesi sinulla ei ole vaihtoehtoja, on käveltävä. Vuori onkin yksi kaupungin suosituimmista vaelluskohteista, eikä sen valloitus ole kaupungissa vierailevalle mitenkään harvinainen aktiviteetti. Lähteestä riippuen vuoren rinteellä sanotaan kiipeilevän sadoista tuhansista muutamaan miljoonaan vierailijaan. Ja tammikuussa siellä olin minäkin.

Lion’s Headin suosio vaelluskohteena on helppo ymmärtää. Kaupungin keskeltä nousevan vuoren rinnettä kiertävä polku on suurimman matkaa helposti kuljettava ja se kiertää rinteen ympäri niin, että matkalla pääset ihailemaan Kapkaupunkia ja sen ympäristöä monesta eri suunnasta lintuperspektiivistä. Alla avautuu näkymä niin ydinkeskustaan, satamaan, kuin rannikolle levittyvien lähiöidenkin yli. Myös pöytävuorelle avautuu monessa kohtaa esteettömät, ja varsin upeat maisemat.

Huipulle vie kaksi polkua, joista toinen lähtee aivan Lion’ s Headiin kytkeytyvälle Signal Hillille vievän tien alkupisteestä, toisen lähtiessä noin puoli kilometriä lähempää Signal Hillin huippua, samaisen tien varrelta. Puolessa välissä polut yhdistyvät lopulta yhdeksi. Poluille on paitsi helpohko löytää, niiden alkuun pääsee myös helposti autolla. Kävely huipulle vie kunnosta ja tauoista riippuen kolmesta vartista puolentoista tuntiin. Reitin ollessa kohtalaisen lyhyt, kyseenalaistan rinteillä kiipeilyn kutsumista vaellukseksi, mutta pelkkä kävelykään ei tunnu soveltuvalta. Koska parempaan en pysty, pysyn siis tässä kohtaa vaelluksessa, vaikkakin lyhyessä sellaisessa.

Namibiassa ollessamme saimme Ollin Kapkaupungissa vuosia asuneelta kollegalta vahvan suosituksen kivuta Lion’s Headille illalla, etenkin koska olimme paikalla täydenkuun aikaan. Maisema olisi pimeällä täydenkuun valossa kuulemma parasta mitä kaupunki voi tarjota. Olin hieman huolissani turvallisuudesta, tietäen Kapkaupungin turvallisuustilanteen, ja muistaen kuinka joka paikassa kehotetaan olemaan liikkumatta pimeällä muutamaa valikoitua aluetta lukuun ottamatta. Meille vakuutettiin reissun olevan koko vaivan arvoinen ja että vaellus on turvallinen. Väkeä olisi niin paljon, että yksin ei jäätäisi. Suurin murhe olisi olla vierimättä alas rinnettä, sitäkin kuulemma tapahtuu säännöllisesti. Suosituksen tullessa henkilöltä joka kaupungista juuri muutti pois pitkälti turvallisuustilanteen vuoksi, oli tähän jokseenkin helppo uskoa, vaikka kieltämättä hieman edelleen huoletti. Käytin pari tuntia taustatyöhön tämän jälkeen, totesin että kyllä tätä pitäisi kokeilla. Ja Kapkaupunkiin päästyämme, sieltä rinteiltä minä itseni sitten löysin puuskuttamasta.

Lähdimme liikenteeseen puoli tuntia ennen auringonlaskua, jolloin huipulle pääsimme ennen päivän täydellistä pimenemistä. Rinnettä kivutessa moneen kertaan tuli pohdittua, miten ihmeessä sitä aina päätyy ihan omasta vapaasta tahdosta kiipeilemään mitä ihmeellisimmissä paikoissa matkoilla. Niin, ja luonnollisesti myös kyseenalaistettua koko touhun järkevyys. Jossain kohtaa reitin muuttuessa helppokulkuisesta ja loivahkosta polusta jyrkähköön, epätasaiseen alustaan, aloin kyseenalaistamaan hommaa kahta kauheammin.

Mitä pidemmälle päästiin, sitä jyrkemmäksi polku muuttui. Välillä vieressä näkyi pystysuora pudotus ilman minkään sortin suojaa, välillä ylös kivuttiin pitkin tikapuita, tai kallioseinään poratuista koukuista tukea ottaen. Välillä meinasi usko loppua kesken, etenkin illan hämärtyessä, kielen pysytellessä entistä tiukemmin keskellä suuta, jokaiseen askeleeseen entistä tarkemmin keskittyessä. Mutta vaikka polku haastava monin paikoin oli, ei se suurimmalle osalle ole ylitsepääsemätön, tästä vastaamme tuli sokea tyttö avustajansa kanssa.

Mitä alemmas aurinko putosi, sitä enemmän jokaiseen askeleeseen sai keskittyä. Toisaalta, samalla myös maisemat alkoivat vakuuttamaan siitä, että rinteellä hikoilu oli kaiken vaivan arvoista. Saimme katsella upeaa auringonlaskua, päivän viimeisissä kultaisissa auringonsäteissä kylpevää pöytävuorta, kuin myös kaupungin valojen syttymistä yksi kerrallaan. Täyden kuun noustessa auringon laskiessa, tunnelma oli lähes taianomainen, ja maisemat jokaisen askeleen arvoiset.

Olimme liikkeellä virallisen ”Full moon hiken”, kuukausittaisen epävirallisen tapahtuman aikaan, jolloin vuorella on illalla normaalia enemmän väkeä ja valtaosa matkasta käveltiinkin tiukasti letkassa, jonka alku- tai loppupäätä ei näkynyt. Jossakin muussa kaupungissa tämä olisi saattanut olla pettymys, mutta turvallisuuden kannalta olin onnellinen, että missään vaiheessa kolmituntista kiipeilyämme emme olleet tilanteessa, jossa näköpiirissä ei olisi lukuisia muita ihmisiä.

Väenpaljoudessa keskittyminen askeleisiin saattaa herpaantua. Samalla epätasainen, kivenmurikoita täynnä oleva polku muistutti säännöllisesti siitä, että yksikin kompurointi voisi olla kohtalokas. Toisaalta, väenpaljoudessa joutui nopeasti toteamaan, ettei se riitä että itse pysyy pystyssä, vaan myös takana tulevalla tai edessä menevällä voi olla vaikutusta omaan kohtaloon, turvaväliä oli siis hyvä pitää aina mahdollisuuksien mukaan.

Me emme lopulta jatkaneet aivan korkeimmalle huipulle, mutta vuoren yläosiin kuitenkin. Viimeiset parikymmentä metriä ylöspäin olisi pitänyt kulkea lähes pystysuoraa polkua ylöspäin kovassa tungoksessa. Takaraivossa huutava muistutus tarpeesta päästä sama haastava polku alas koko ajan pimenevässä illassa, herran kenkävalinta ja kanssavaeltajien kilisevät kaljapullot vain vahvistivat päätöstä. Paluumatkalla jäimme vielä vaikeimmat kohdat polusta ohitettuamme istumaan ja ihailemaan maisemaa, ennen kuin oli aika palata takaisin vuoren alla odottavalle autolle.

Alhaalla autoon hypätessämme katselimme vielä täydenkuun valossa kylpevää vuorenrinnettä, sen rinteellä kulkevaa otsalamppujen ketjua ja totesimme, että kyllä taas kannatti. Lopulta kotimatkalla täytyi jopa todeta, että tämä oli se kaikista mieleenpainuvin kokemus Kapkaupungin vierailun osalta.