Lomailua Fidzillä – Kun tuntuu, että kaikki on liian täydellistä

Terve taas, täällä ollaan, edelleen Fidzillä, otsikon mukaisissa tunnelmissa.

Viimeinen ilta on käsillä. Huomenna painan jo pääni tyynyyn Melbournessa, valmiina aloittamaan työviikon.

Istuin hetki sitten rantaravintolassa. Tilasin lasillisen viiniä ja vain istuin hiljaa ajatuksissani. Auringon laskettua, sen sinisen hetken tultua mieli veti herkäksi. Kuuntelin aaltojen liplatusta vain metrien päässä minusta. Katselin ympärilleni ja ihailin herkän kaunista, hieman utuista rantamaisemaa juuri ennen kuin pimeys laskeutui. Taustalla kuului livemusiikkia, kitaristi ja kirkasääninen naislaulaja rytimittivät melanesialaisilla rytmeillä iltaa. Kaikki oli taas liian täydellistä. Iski haikeus.

En minä edes halunnut Fidzille alun perin, mutta nyt en haluaisi lähteä. Olisin ikionnellinen jos aamulla herätessäni kuulisin että jostain syystä minun olisi jäätävä vielä pariksi päiväksi.

”En tiedä mitä olen elämässäni tehnyt, että tällaista ansaitsen. Kaikki on vaan niin täydellistä” kirjoitin pari päivää sitten ystävilleni.

”Nou wörries, tiedän jo nyt, että haluun tänne takas”, kirjoitin miehelle, kun hän totesi lähettämieni kuvien olevan liian upeita.

”En ehkä halua tulla takas” kirjoitin ystävälle.

Jo ensimmäiset päivät Fidzillä vakuuttivat minut siitä, että paratiisissa ollaan. Silmänurkka saattoi ehkä jopa hieman kostua kun edellisestä paikasta lähdin. Pelkäsin, että en enää ikinä löydä itseäni yhtä ihanasta paikasta. Pelkäsin, että olin sittenkin tehnyt virheen valitessani nykyisen saaren niin moneksi päiväksi, ja että lähdin edellisestä niin pian eteenpäin. En tottapuhuen halunnut jatkaa matkaa. Ja sitten tulin uudelle saarelle, joka pyyhkäisi taas jalat alta. Tämä on kovin erilainen kuin aiempi saari, mutta ihan yhtä täydellinen omalla tavallaan.

Pelkoni oli turha. Sen sijaan olen joutunut välillä hieman nipistämään itseäni, varmistaakseni että en vain uneksi. Varmistaakseni, että tämä paikka on totta, ja minä ihan oikeasti olen täällä.

Jo pidempään olen ajatellut, että rantalomat on tehty ja nähty, enää minusta ei löhöilyyn ole. Ne tuntuivat ajatuksissa ajan, rahan ja loman tuhlaukselta. Mutta niin vain sain taas syödä sanani. Syksy on kuitenkin taas tänä vuonna ollut yllättävän raskas henkisesti ja fyysisesti, jopa siihen pisteeseen että sairaslomaa otin ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen. Rento rantaloma tuli siis rehellisesti tarpeeseen. Mutta silti ennen matkaanlähtöä pelkäsin, että parin päivän jälkeen tylsistyisin, että viikko olisi liikaa.

Sekin pelko osoittautui turhaksi. Löysin uudelleen sen ilon rennoista rantalomista. Huomasin, että niiden ei tarvitse olla pelkkää passivista möllötystä, vaan päivistä voi helposti saada kiireiset – hyvällä tavalla. Kaksi ensimmäistä päivää pienellä Beachcomberin saarella meni kyllä helposti joutilaana – uiden, syöden, meloen ja äänikirjoja kuunnellen. Mutta sen jälkeen kaipasin jo jotain lisää. Saarta vaihdettuani oli ehtinyt kulumaan vain pari tuntia, kun olin varannut sukelluksia, purjehdusreissua Cast Away-elokuvan kuvaspaikalle ja paikkalliseen kylään lähisaarelle, katsastanut hotellin sup-laudat ja kajakit ja todennut, että aika ei todellakaan tule käymään pitkäksi. Seuraavat päivät olivat niin täynnä aktiviteetteja, että en lopulta altaalla ja rannalla löhöilyä ehtinyt muutamaa hassua hetkeä enempää viettämään.

Elämä Fidzillä tuntuu lähes liian täydelliseltä ollakseen totta. Paikallisten ystävällisyys lämmittää sydäntä, yksinmatkaava suomalainen taitaa olla sen verran poikkeuksellinen näky täällä, että tarpeistani on huolehdittu välillä jopa liiankin hyvin. Vesi on niin kirkasta että se häikäisee. Sukellukset ovat olleet loistavia. Purjehdus Castaway-saarelle ja vierailu paikallisten kylässä olivat upeita kokemuksia.

Alkuun minun ei pitänyt edes tulla Fidzille, ajattelin sen olevan vähän tylsä vaihtoehto. Nyt en voi kuin olla kiitollinen siitä, että päätin silti tulla. Voisin hyvin jäädä tänne. Ja jos en jää, haluan ehdottomasti tulla takaisin.