Monesti käy niin, että kun jotain kohdetta odottaa kovasti, tai kun siitä kuulee vuosikausia pelkkää ylistystä, nousevat odotukset kovin korkealle. Ja kun sekä odottaa kovasti, että on kuullut paljon ylistäviä kokemuksia Grand Canyonista, ovat odotukset aika tapissa, kun sinne vuosien haaveilun jälkeen päätyy.
Mutta yllätyksekseni se ei ollutkaan rakkautta ensisilmäyksellä. Minä, joka hullaannun jokaisesta mahtipontisesta maisemasta joka tielle osuu, en ollutkaan heti aivan pähkinöinä.
Ensivaikutelma ei ollut kummoinen. Kävelin hotellilta suoraan kanjonin reunalle. Pölähdin parissa minuutissa keskelle sitä maisemaa, jonka olin jo niin monta kertaa aiemmin nähnyt kuvissa, että paikka tuntui lähes tutulta. Mutta se ei aiheuttanut juuri mitään tuntemuksia. Poissa oli se henkeäsalpaava ”WAU”-tunne, jota niin moni hehkuttaa, reaktio oli lähinnä ”ihan kiva”-tasoa. Istuin ja ihmettelin. Kävelin pitkin kanjonin reunaa kilometrikaupalla, katsellen lähes pilvetöntä taivasta vasten kohoavaa kanjonia.
Istuin ja katsoin. Kävelin ja katsoin. Näin varjojen leikin, auringon laskun ja kuun nousun. Vasten kaikkia odotuksia, en oikein tuntenut mitään.
Menin jopa hiukan harmissani nukkumaan. Olin väsynyt pitkästä ajomatkasta ja sitä seuranneista kilometreistä kanjonin reunalla, ajattelin että ensimmäisenä aamuna en jaksaisi lähteä katselemaan auringonnousua. Ei se niin kummallinen olisi.
Kotiin lähti viesti, että ei tämä nyt kyllä kaiken sen hehkutuksen arvoinen ole, vaikka ihan hieno paikka onkin.
Seuraavana aamuna heräsin pirteänä yli puoli tuntia ennen auringonnousua. Päätin raahautua kanjonin reunalle vastoin aiempaa suunnitelmaa.
Aamun sarastaessa, auringon vähitellen valaistessa taivaan punaisen eri sävyillä, istuin kaikessa hiljaisuudessa kanjonin reunalla, katsoen kuinka valo vähitellen lisääntyi kanjonissa.
Sen jälkeen lähdin kunnon patikoinnille alas kanjoniin.
Päivä oli pitkä, uuvutin itseni (hallitusti) poluilla ja paketoin päivän katselemalla auringonlaskua väsyneenä. Väsyneenä mutta onnellisena. Ihailin ympärillä aukeavaa maisemaa, värien ja varjojen leikkiä ja huomasin, että olin sittenkin löytänyt sen Grand Canyonin viehätyksen. Se oli se sama maisema kuin edellisenäkin päivänä, mutta nyt sitä osasi arvostaa ihan eri tavalla.
Se, että Grand Canyonin viehätyksen sisäistää, vaati kohdallani näemmä vain sen noin 35 kilometrin kävelyn ja lähes kaksi päivää. Keskiverto vierailija viettää erään puiston työntekijän mukaan vain noin puoli tuntia vierailullaan kanjonia katsellen. Ja minä kun luulin kiirehtiväni kahden päivän vierailullani.
Ei, en lämmennyt Grand Canyonille heti, mutta pois lähtiessäni jo tunsin pientä haikeutta. Kyllä se oli kaiken sen hehkutuksen arvoinen. Mutta vaikka lopulta todella innoissani Grand Canyonista olinkin, on todettava että Vikosin rotko Kreikassa pesi kyllä silti Grand Canyonin minun mielessäni, se sentään pääsi yllättämään upeudellaan. Grand Canyon oli vain odotetusti upea.
