Jos minun pitäisi valita yksi suositus, jonka New Yorkissa käyvälle annan, kehoittaisin todennäköisesti käymään Top of the Rockilla, Rockefeller Centerin katolla olevalla näköalatasanteella. Ihan vain siksi, että siellä on ylivoimaisesti parhaat maisemat yli Manhattanin, ainakin minun silmissäni. Vaikka New Yorkissa on useita pilvenpiirtäjiä joiden huipulta aukeaa maisemat yli Manhattanin kattojen, täytyy tämän väitteen uskottavuutta heikentää sillä, että en minä ole muualla koskaan edes käynytkään, mielipide saattaa siis olla hieman puolueellinen. Top of the Rockissa sen sijaan olen sitten käynyt useamminkin, viimeksi toukokuun lopulla.
Vaikka ensimmäisen vierailun osalta valinta eri näköalatasanteiden välillä oli pelkästään sattumaa, on valinta seuraavilla vierailuilla sen jälkeen ollut helppo. Kun puhutaan New Yorkin näköaloista, on Top of the Rock ollut minulle aina ensikohtaamisesta lähtien ollut Se Oikea. Jos jätetään viime vuoden helikopterilento kaupungin yllä pois laskuista, en oikeastaan muiden perään ole edes haikaillut, kun kaupungin parhaita näköaloja on kaupungissa metsästetty.
Top of the Rockille on New Yorkissa oikeastaan kaksi varteenotettavaa kilpailijaa nykyään – Empire State Buildingin näköalatasanteet, sekä One World Trade Centerin (tunnetaan myös Freedom Towerina) sijaitseva One World Observartory. Näissä kolmessa perushintaiset liput näköalatasanteille ovat melkolailla samansuuruiset (34-35USD).
One World Trade Center on kaupungin uusin, ja siksi montaa kiinnostava maamerkki, se on myös näistä kolmesta se korkeimmalla oleva (100-102 kerrokset). Toiset taas vannoo Empire State Buildingin nimeen, sillä onhan se ollut kaupungin ikonisin maamerkki jo vuosia. Mutta tässä oikeastaan piileekin se suurin syy, miksi minä en oikeastaan koskaan ole näihin halunnut Top of the Rockia kovemmin. Ne ovat juuri niitä maamerkkejä, jotka minä haluan nähdä yläilmoissa – ne ovat yksiä niistä tärkeimmistä elementeistä, jotka tekevät Manhattanin siluetista niin tunnistettavan. Mutta tunnistatko Rockefeller Centerin kaupungin siluetista? Osaatko tarkasti edes kuvailla miltä se näyttää? En minä ainakaan. Sen sijaan Empire State Buildinging ja One World Trade Centerin tunnistan helposti. Minä haluan nähdä sen tunnistettavan siluetin, sekä Empire State Buildingin värivalojen loiston, mutta myös Central Parkin. Ja koska Top of the Rock on ainoa, jossa tämä onnistuu, sen siksi kerta toisensa jälkeen sitten valitsenkin.
Toukokuussa vähän jo leikittelin ajatuksella, että pitäisikö perinteinen pilvenpiirtäjävisiitti tällä kertaa tehdä toisaalle, käydä One World Observatoryssä, mutta päädyimme lopulta kaverin kanssa Top of the Rockiin. Ja hyvä niin – miksi sitä hyväksi havaittua vaihtamaan? Tyypillisesti aina uutta ja erilaista hakevana New York on siitä jännä paikka minulle, että haluan aina visiitteihin sisällyttää useampiakin vakiojuttuja, ja Top of the Rock on yksi niistä. Vaikka täällä on tullut käytyä lähes jokaisella New Yorkin reissulla, on vierailu joka kerta yhtä upea. Ne maisemat, ne vaan on jotain niin hienoa. Voisin ehkä jopa mennä niin pitkälle, että väitän niiden olevan rakkaimmat kaikista koko maailmassa.
Se mistä itse Top of the Rockissa pidän, on ehdottomasti maisemien lisäksi vierailun helppous. Jonotustarve on minimaalinen. Liput voi ostaa hyvissä ajoin (myös netistä) tietylle kellonajalle, ja vain ilmaantua paikalle. Tuntien jonotustarvetta ei ole, toisin kuin Empire State Buildingissä, ainakin hyvällä säällä. Toki turvatarkastukseen on hyvä varata aikaa 10 minuutin verran, mutta kokonaisuudessaan hissiin pääsee ilahduttavan nopeasti. Ja ilahduttavan nopea on myös hissimatka. Hissiin astuttua katse kannattaakin suunnata kohti lasikattoa, sillä kerrokset kirjaimellisesti vilisevät silmissä hissin pyyhkäistessä 67 kerrokseen vain 42 sekunnissa!
Top of the Rock tarjoaa ehdottomasti parhaan kokemuksen, kun sinne menee hiukan ennen auringon laskua, ja malttaa pysyä sen kolmella näköalatasanteesta noin tunnin verran. Sopivasti vierailun ajoittaessaan, voi samalla kerralla saada paitsi lähes esteettömän näkymän ilta-auringossa kylpevään Central Parkiin, katsella kun kaupungin valot hiljalleen syttyvät auringonlaskun maalatessa taivaan värikkääksi, ja sitten vielä katsella tuhansien rakennusten valoloistoa alapuolella. Se valoloisto on loputon, aina alla hehkuvalta Times Squarelta pitkälle New Jerseyn puolelle. Kyllä siinä Tampereen valot kalpenevat alapuolella näkyvän ison maailman meiningille aivan täysin.
Mutta vaikka maisemat upeat ovat, on auringonlaskun aikaan vierailussa yksi selkeä haittapuoli – kaikki muutkin haluavat maisemista ne parhaat palat. Olisi ihana väittää, että tunnelma näitä maisemia katsellessa on rauhaisa ja rentoutunut. Että valojen väriloistoon voi uppoutua, unohtaa kaiken muun ympäriltä ja nauttia vain hetkestä. Todellisuudessa näköalatasanteilla seesteinen tunnelma on pelkkä haave vain, siitä pitävät sadat muut vierailijat huolen. Rauhan ja rentoutumisen sijaan kyynärpäille on monesti käyttöä, ihan vain jos haluat edes paikallasi pysyä, saati sitten liikkua.
Etenkin auringonlaskun jälkeen kaikista ylimmäisellä tasanteella, jossa ei alemman kerroksen tavoin edessä ole maisemia haittaavia lasiseiniä, väkeä tuntuu olevan tiukemmassa kuin japanilaisessa metrossa. Pahimmillaan liikkuminen on lähes mahdotonta, hyvän paikan löytämisen mahdollisuudesta puhumattakaan. Mutta ymmärtäähän sen, kaikki haluavat sen parhaan maiseman nähdä myös. Kyllä sopu sijaa antaa, täälläkin, mutta pitkää pinnaa vaaditaan, jotta maisemista saa kaiken irti.
