Matka eteläiseen Afrikkaan – kun aiemmin niin pelottavasta kohteesta kiinnostuukin puoli sukua

Tuntematon, se pelottaa. Joskus ihan aiheesta, mutta myös silloin, kun siihen ei täysin olisi syytä.

Muistan, kuinka vielä joitakin vuosia sitten kuuntelin kollegani selostusta siitä, kuinka minnekään Afrikkassa ei olisi asiaa ilman, että mukana kulkisi iso arsenaliini omia lääkintävälineitä – jos jotain tapahtuisi, ei siellä selviäisi muuten hengissä. Ja reissuun olisi syytä lähteä vain ryhmämatkalle, jossa on riittävistä turvatoimista huolehdittu. Yksin sinne kuulemma kuolisi. Uskoin lähes kaiken, sillä enhän tiennyt muusta. Afrikka näyttäytyi isona, pahana ja turvattomana mantereena, enkä edes jaksanut ottaa siitä selvää, ennakkoasenteet oli jo kylvetty tiukkaan.

Stereotypinen mielikuva Afrikasta oli se, että kaikkialla on köyhää ja likaista, kaduilla tummaihoiset miehet vaanivat lähestulkoon viidakkoveisten kanssa pahaa-aavistamatonta turistia odottaen. Ei se olisi valkoisen miehen paikka, naisesta puhumattakaan. Miksi kukaan haluaisi sinne matkustaa, kun on turvallisempia ja siistimpiäkin paikkoja?

Vaikka olen pienestä pitäen tottunut istumaan lentokoneessa kohti mitä erikoisempia matkakohteena on Afrikka pysynyt poissa vaihtoehtojen listalta kun perheeni kesken olen matkustanut. Se on kai tuntunut turvattomalta. On ollut houkuttelevampiakin vaihtoehtoja, joten Afrikka on pysynyt vuosia tuntemattomana ja näyttäytynyt vaarallisena. 

Ja tottahan se on, ei Afrikka todellakaan aina ole turvallinen paikka, ainakaan yleistettynä. Ryöstöt, murhat ja väkivaltaisuudet ovat arkipäivää. Köyhyys on käsinkosketeltavaa. Poliittinen tilanne on vähintäänkin epävakaa monin paikoin, tästä konkreettisena esimerkkinä tuli Zimbabwen tapahtumat, joita huuli pyöreänä matkalla seurasimme. Luokkaerot, rotuviha, tyytymättömyys nykytilaan, näitä kaikkia löytyy ympäri mannerta. Yleinen levottomuus vallitsee. Mutta eikö tämä päde hiukan sovellettuna myös Eurooppaan? Ja yhtä kokonaista mannerta on hirveän vaarallista lähteä niputtamaan yhden yleistyksen alle, on Suomella ja Albaniallakin melkoinen ero, miksi ei sitten eri Afrikan mailla?

Kun et tunne kokonaiskuvaa ja yrität ymmärtää vierasta ympäristöä, on helppo tuntea olonsa epävarmaksi ja turvattomaksi. Kun vielä päästät mielikuvituksen valloilleen, on mistä tahansa paikasta helppo tehdä hengenvaarallinen paikka. Vaikka vaarallisia paikkoja on toki Afrikan manner pullollaan ja siellä on useita maita, joista länsimaisen turistin voi olla parempi pysytellä kaukana, ei se kuitenkaan tarkoita että koko manner olisi läpimätä ja vaarallinen. Ei suinkaan. Kyllä siellä hengissäkin voi pysyä, eikä Afrikkaan matkustaminen suoraan tarkoita, että olisi jotenkin itsetuhoinen.

Tällä juuri päättyneellä matkalla kävimme viimeisenä Etelä-Afrikan iltanamme Johannesburgissa Ollin tuttavan luona illallisella. Päädyimme jossain kohtaa juttelemaan turvallisuudesta niin Afrikassa, kuin Euroopassakin. Perheen saksalais-syntyinen äiti kertoi hieman huvittuneena, kuinka ystävät Euroopassa aina kauhistelevat, kuinka he uskaltavat asua Afrikassa, mutta samaan aikaan jokaisen Euroopan matkan yhteydessä afrikkalaiset tuttavat kauhistelevat, kuinka he uskaltavat matkustaa Eurooppaan, onhan täällä niin vaarallista nykyään. Kaikki on niin suhteellista, ja tuntematon todella voi helposti näyttäytyä pelottavana, etenkin silloin, kun keskittyy vain niihin itseä pelottaviin aspekteihin. Tässä toki täytyy kiittää myös nykyajan mediaa, siellä kun ne katastrofit ja turvattomuudet nostetaan esiin huomattavasti useammin kuin tavallinen ja tasainen arki. Rikokset ja ryöstöt saavat varmasti enemmän klikkejä kuin perusperjantainen jamssin syönti.

Liiaksi ei kuitenkaan kannata pelolle antaa valtaa, tässäkään asiassa, saattaa muuten jäädä paljosta paitsi. Lähtökohtaisesti voi todeta, että ainakin eteläinen Afrikka on matkailijalle suurilta osin ihan turvallista seutua, kunhan järki on mukana.  En minä toki väitä, että eteläinen Afrikka turvallisuudessaan on samalla tasolla kuin Suomi, mutta ei sitä liiaksi tule demonisoida. Ilman aseistettua vartijaakin voi omatoimisesti liikkua varsin vapaasti, ilman että tarvitsee pelätä henkensä edestä. Toki maalaisjärki on hyvä pitää mukana, ottaa selvää eri alueiden turvallisuustilanteesta ja pysytellä paikoissa, jotka on turvallisiksi todettu. Lienee sanomattakin selvää, että illan pimennyttyä slummeihin päätyminen sun muu typeryys tietää pahaa onnea.

Kun viime talvena Ollin kanssa suuntasimme Namibian matkalle, moni kohotteli vahvasti kulmiaan. Namibia on monelle täysin tuntematon maana, ja Afrikalla on keskimäärin aika huono kaiku monen korvissa. Kun kerroimme lähtevämme vielä osittain telttaillen matkaan, olimme monen silmissä virallisesti menettäneet järkemme. Koko reissu oli kuulemma sulaa hulluutta. Vanhempani taisivat olla ainakin osittain samaa mieltä.

Namibia kuitenkin osoittautui mitä parhaimmaksi kohteeksi ja hengissä sieltä takaisin tultiin, vieläpä ilman mitään ongelmia. Se oli itseasiassa yksi parhaista reissuista pitkään aikaan.

Kun sitten matkalta palattuani istuin vanhempieni luona sohvalla, kertoen kokemuksista ja näyttäen kuvia matkalta, näin vanhempieni silmissä syttyvän uudenlaisen kipinän. Viimeistään kuvia leijonista ja leopardeista näyttäessäni se safarikuume iski.  ”Luuletko, että mekin voisimme tuollaisen matkan tehdä?”, kysyi äitini selvästi jännittyneen innoissaan.  ”En näe, että siihen olisi yhtään estettä”, vastasin. Onhan matka Afrikkaan ihan mahdollista tehdä turvallisesti ja mukavasti ihan omatoimisestikin. Ollin keskitettyä työmatkansa viimeaikoina pitkälti eteläiseen Afrikkaan ja kerättyä varsin hyvin kokemusta mantereesta ylipäätään, alkoi vakuutteluissamme olla jos sen verran voimaa, että kipinä syttyi myös muissa perheenjäsenissä. Afrikka ei selvästi enää ollutkaan ihan niin pelottava ja mahdottoman tuntuinen.

Jossain kohtaa kevättä sainkin sitten tehtäväkseni alkaa suunnittelemaan vanhemmilleni matkaa Afrikkaan. Saisin kuulemma lähteä oppaaksi. Tästä kuultuaan ja kokemuksistamme vakuuttuneena myös siskoni perheineen liittyi matkasuunnitteluun mukaan ja syksyllä vielä kummitätini saatiin remmiin. Ensimmäisestä Afrikan matkasta olikin tulossa hiukan isompi ryhmämatka, seurueen ollessa lopulta yhdeksän hengen suuruinen. Kai sitä pienimuotoisen sukukokouksen kummallisemmassakin paikassa voi järjestää.

Vähänpä tiesin vuosi sitten, että yksi Namibian matka saisi puolet suvusta hinkumaan Afrikkaan, mantereelle, jota kohtaan kukaan ei juurikaan ollut aiemmin osoittanut mielenkiintoa.

Alkuun meillä oli tarkoituksena suunnata Tansaniaan, viettää viikko safarilla Serengetin ja Ngorongoron seuduilla ja siirtyä siitä Sansibarille viikoksi rantalomalle. Järjettömän pitkien selvittelyiden jälkeen Tansania alkoi kuitenkin tuntumaan meille sopimattomalta vaihtoehdolta. Halusimme ennen kaikkea tehdä matkan omatoimisesti, mutta safarin osalta järjestelyt alkoivat tuntumaan varsin vaikeilta (ja kalliilta). Lisäksi toisen siskontytöistäni ollessa pyörätuolissa, oli myös estettömyyspuolella ehkä toivottua enemmän haasteita, mikä ei sinänsä toki yllätyksenä tullut, oltiinhan nyt kuitenkin menossa Afrikkaan.

Tansanian rinnalla olin kuitenkin jo alusta asti selvittänyt myös Etelä-Afrikan ja Mauritiuksen yhdistelmämatkaa ja lopulta kelkka kääntyikin sitten kohti etelää. Parempi hinta-laatu-suhde ja vaivattomuus omatoimisen matkan toteuttamisen osalta tekivät lopulta Etelä-Afrikasta ja Mauritiuksesta niin paljon houkuttelevamman vaihtoehdon, että Tansania tiputettiin suunnitelmista. Safari-osuus tehtäisiin Etelä-Afrikassa ja sen jälkeen ranta-osuus hoidettaisiin Mauritiuksella. Jälkikäteen sanottava, että tämä valinta ei todellakaan tuottanut pettymystä.

Ennen matkaa olin varsin huolissani kahdesta asiasta: turvallisuudesta ja safarin onnistumisesta. Turvallisuudesta siksi, että Etelä-Afrikassa, kaikesta aiemmin sanomastani huolimatta, voi myös käydä huono tuuri. Korruptoituneet poliisit ja tekaistut ratsiat arkipäivää ja kyllä niitä ryöstöjäkin tapahtuu. Olisin ollut ikuisesti murtunut, jos reissuseurueelle olisi jotain sattunut sen jälkeen, kun me heille kohdetta olimme ihan turvalliseksi mainostaneet. Onneksi tämä huoli oli turha, niinkuin valtaosalla maahan matkaavista.

Safarin onnistumisen osalta taas huolena oli, että emme näkisi yhtään mitään ja päivät kävisivät pitkiksi. Viisi päivää on pitkä aika, jos ei mieleistä tehtävää olisi. Ja onhan siinä oma uskottavuuskin vaakalaudalla, kun estoitta olen hehkuttanut safarin mahtavuutta, ja sitten kokemuksesta tulisikin pannukakku. Onneksi tämäkin huoli oli täysin turha, sillä Krugerin luonnonpuisto piti huolen siitä, että kokemusten ilotulitus oli jatkuvaa. Eläimiä tuli bongattua aivan käsittämätöntä tahtia, ja vieläpä aivan käsittämättömän läheltä. Huoli itseasiassa osoittautui jo ensimmäisen tunnin aikana Krugerin porttien sisäpuolella turhaksi, sillä jo tuossa lyhyessä ajassa olimme ehtineet näkemään kymmeniä isoja eläimiä virtahevoista norsuihin ja kirahveihin.

Kaikki odotukset ylittyivät. Etelä-Afrikka ihastutti monipuolisuudellaan kaikkia, eikä turvallisuuden osalta ollut kertaakaan edes läheltä piti-tilanteita. Matkan jälkeen kaikki taisivat olla enemmän kuin onnellisia, että myös Afrikalle tuli viimein annettua mahdollisuus. Julistipa useampi myös palaavansa vielä joskus. Vähänpä tiesin vuosi sitten, millainen vaikutus Namibian matkalla tulisi olemaan, mutta ainakin Afrikka-mania on ainakin kevyesti tartutettu myös sukulaisiin..