Nepalin kiertomatka – Reitti, kohokohdat ja pettymykset

Nepalin kiertomatka oli paitsi monipuolinen, myös täynnä upeita kokemuksia ja ristiriitaisia tunteita. Se oli taas niitä reissuja, jonka jälkeen miettii, kuinka paljon sitä onkaan mahdollista upottaa lyhyeen aikaan. Kuusitoista päivää tienpäällä toi eteen niin paljon, vieläpä kaikkea sellaista joita on edelleenkin vaikea pukea sanoiksi. Tunteiden kirjo matkan aikana oli ainakin melkoinen, niin hyvässä kuin pahassa. Kirjoitin jo aiemmin siitä, kuinka Nepal haastoi, yllätti, ilahdutti ja ahdisti. Se ei päästänyt helpolla, mutta palkitsi silti niin kovin monin tavoin.

Reissu alkoi lennolla Dubain kautta Kathmanduun ja jatkui vielä lentokenttähotellissa vietetyn yön jälkeen Pokharan kaupunkiin. Ensimmäinen päivä Nepalissa meni lähinnä matkaväsymystä tasoitellessa ja paikallista elämänmenoa ihmetellessä tuossa rauhallisessa kaupungissa järven rannalla.

Pokharassa oli hyvä hetki hengähtää ja kerätä voimia, ennen kuin hypättiin tositoimiin heti toisena päivänä. Tästä nimittäin alkoi reissun odotetuin osuus, neljän päivän rutistus, jota toisaalla on ehditty tituleeraamaan muunmuassa neljän päivän stepperireeniksi. Kohteena oli Poon Hill, joka on yksi Nepalin suosituimmista vaellusreiteistä.

Vaellus Poon Hillille oli se, mitä Nepalista eniten odotin ja onneksi noihin odotuksiin myös vastattiin toivotulla tavalla. Eteen tuli niin upeita auringonnousuja, vehreää luontoa, kuin jylhiä Himalajan vuoristomaisemia Annapurnan suojelualueella. Ja eläimiä niin että välillä tuntui että olisi eläintarhassa kävellyt.

Mutta ne vuoristomaisemat, ne olivat kaiken sen etukäteen kuulemani hehkutuksen arvoisia, vaikkakin harmillisen usein noiden neljän päivän aikana ne lumihuippuiset vuoret pysyttelivätkin pilvien takana.

Kolme päivää ylös ja yksi alas. Kolme yötä teetuvissa, kolme eri tavoin upeaa auringonnousua, mahtipontisia maisemia, maitohappoja ja monia kiinnostavia keskusteluita matkan varrella. Elämys sanan jokaisessa merkityksessä. Sitä kaikkea tuo vaellus oli. Se myös jätti suuren hingun palata Nepaliin ja viettää vielä joskus pidempi aika Himalajan syleilyssä.

Poon Hillin vaelluksen jälkeen palasimme vielä yhdeksi yöksi Pokharan kaupunkiin, ennen kuin siirryimme Kathmanduun, Nepalin elämää kuhisevaan pääkaupunkiin. Nähtävyyksiä, temppeleitä, kaaosta ja köyhyyttä. Siinä Kathmandun kokemukset pähkinänkuoressa. Vietin kolme yötä kaupungissa, joista viimeisen yksin Ollin lähtiessä takaisin kohti Suomea kolmantena päivänä.

Kathmandu oli kaikessa ristiriitaisuudessaan jännä kokemus. Siellä oli kiva käydä, mutta vielä kivempi oli jatkaa matkaa. Ymmärrän hyvin,miksi moni sanoo että sinne ei kannattaisi matkustaa ollenkaan, vaikka täysin samaa mieltä en olekaan. Siitä kuitenkin olen samaa mieltä, että Kathmandu ei suinkaan ole parasta mitä Nepal pystyy matkailijalle tarjoamaan, ainakaan minun silmissäni. Kolme yötä kaupungissa oli juuri sopivasti, sillä enempää ei hermoni sitä kaaosta olisi varmaan kestäneet.

Soolo-osuus Nepalissa jatkui Chitwanin kansallispuistoon, jossa pääsin hetkeksi nauttimaan taas safarielämästä ja luonnonrauhasta. Ei ole Nepal se tunnetuin safarikohde, ja moni tuntuikin hämmästyneen kovasti kuullessaan että suuntasin maassa ihan kunnon safarille. Mutta kyllä, Nepal ja nimenomaan Chitwanin kansallispuisto on tunnettu paitsi loistavasta suojelutyöstä sarvikuonojen parissa, myös lintubongarin paratiisi. Lisäksi puistossa vieraillessa voi nähdä paitsi tiikereitä, myös runsaasti muita eläimiä niin safariauton kuin kanootin kyydissä.

Kaksi yötä Chitwanissa tarjosi uusia elämyksiä ja upeita eläinbongauksia. En minä Nepalia safarikohteena lähtisi ensisijaisesti markkinoimaan, mutta safari toi varsin hyvää vaihtelua matkaan ja todisti omalta osaltaan miten järjettömän monipuolinen Nepal matkakohteena onkaan.

Chitwanista palasin vielä Kathmandun laaksoon. Yhden yön vietin Bhaktapurin kaupungissa tutustuen jälleen yhteen historialliseen pääkaupunkiin ja sen upeisiin temppeleihin. Ihailin kaupungin kauneutta, mutta samalla surin maanjäristyksen vaurioita. Ei ole Kathmandun laakso ylipäätään vielä täysin toipunut neljän vuoden takaisen tuhoisan maanjäristyksen jäljiltä.

Bhaktapurista jatkoin vielä Nagarkotiin kukkuloille rauhoittumaan kahdeksi päiväksi. Tein päiväpatikoita, nautin auringonnoususta pilvien yllä, otin rennosti ja söin hyvin, ennen kuin olikin aika pistää reissu pakettiin, palata lentokentälle ja ottaa suunta kohti Suomea.

Nepal täytti kaikki odotukset ja reissu oli varsin onnistunut. Sen kohokohta oli ehdottomasti Poon Hillin vaellus, sekä monella tapaa myös Chitwanin safari. Suurimmat pettymykset taas liittyivät myöhässä oleviin lentoihin, huonoon säähän ja (aikuisiän) ensimmäiseen matkalla koettuun ruokamyrkytykseen. Lentojen myöhästely pilasi muun muassa ensimmäisen päivän Chitwanissa, kun missasin kaikki iltapäivän aktiviteetit ja sateinen sää puolestaan piti huolen että joka päivä tuli ainakin parin jakson verran katseltua Netflixiä huoneessa keskellä päivää. Ruokamyrkytys oli onneksi vain kertaluontoinen huuto keskellä yötä, joten suurta haittaa siitä ei ollut, muuta kuin että enpä enää pääse kehumaan olevani immuuni kaikille matkailijan taudeille.

Mutta ne kohteet, yllämainitut tekijät poissulkien, olivat loistavia. Ne tarjosivat juuri sen, mitä toivoinkin. En minä näin jälkikäteen katsottuna olisi reitiltä mitään jättänyt pois.

Itse reitti ei sen sijaan ollut se optimaalisin, mutta siihen vaikutti pitkälti aikataulurajoitteet Ollin lomien ollessa rajalliset. Alunperin matkaa yksin suunnitellessa olisin aloittanut Kathmandusta, viettänyt päivän pidempään vaelluksella (Poon hillin sijaan olisin suunnannut todennäköisesti päivän pidemmälle Mardi Himalin reitille) ja jatkanut Pokharasta suoraan Chitwaniin, näin säästäen yhden matkapäivän ja mahdollistaen sen yhden päivän enemmän vuorilla. Kuitenkin Nepalin sisäisen liikenteen haastavuuden ja lentojen aikataulujen vuoksi Ollin aikatauluihin ainoa järkevä ratkaisu oli aloittaa Pokharasta ja lopettaa Kathmanduun, ja sen vuoksi itse sitten sain hiukan sompailla eestaas matkan aikana.