Olen minä maailmaa nähnyt, mutta Suomi on lähes tuntematon.

Säännöllisin väliajoin päädyn lukemaan ulkomaalaisten kirjoittamia juttuja Suomesta. Niissä kuvataan haltioituneina mitä hienoimpia kokemuksia. On revontulien katselua ja kauniita luonnonpuistoja. On tykkylumen painamia puita tuntureiden rinteillä tai laajalle levittyvää järvimaisemaa. Husky-safareita ja poroja, norppia, ehkä karhujakin. Lähes poikkeuksetta nämä ovat ne aktiviteetit ja kuvaukset, jotka kulkevat kuvauksissa aina mukana, lisättynä mitä erikoisimmilla täydennyksillä. Suomesta maalataan kiehtovaa, tunnelmallista ja jopa eksoottista matkailukohdetta. Täältä löydät joulupukit ja muumimaailmat. Ja aina näitä lukiessani menen aina hieman hämilleen. En tunnista tätä kuvausta – ei tämä ole se Suomi minkä minä tunnen. Tällä viikolla tämä tilanne tuli jälleen eteeni lueskellessani ulkomaisia blogeja. Suomi näyttäytyi niin erilaisessa valossa, kuin millaisena sen itse kuvailisin.

Väitänkö että nämä valehtelevat? Ei suinkaan, tiedän että maa voi näyttäytyä sellaisena turistille, mutta ei se ole sellainen millaisena minä sen näen. Turistina ja vakituisena asukkaana kiinnittää niin erilaisiin asioihin huomiota, käy eri paikoissa ja etsii erilaisia asioita. Ja minä en ole nähnyt edellä mainituista mitään, paitsi sen järvimaiseman. Sanonpa vain, että olisin ehkä maailman huonoin matkaopas Suomeen tulevalle turistille.

Totuus todellakin on se, että en koskaan ole nähnyt revontulia, en myöskään poroja muista nähneeni. Muistan etäisesti kerran nähneeni hirven lapsuudenkotini takapihalla, mutta en ole siitäkään ihan varma tapahtuiko se oikeasti vai unissani. Rekiajeluista olen vain kuullut, lähimmäksi sellaista olen päässyt kun on pulkalla vedetty lapsena. Ei siitä riitä ulkomaalaiselle paljoa kerrottavaa. Viime kesänä kävin ensimmäisen kerran kansallispuistossa Suomessa, sekin oli vain pikainen pyrähdys, muumimaailmassa tai joulupukin pajallakaan en ole käynyt.

Olen asunut Tampereella kymmenen vuotta, mutta monet Tampereen tunnetuista nähtävyyksistä on näkemättä. Viime kesänä päätin, että asiaan on tultava muutos. Kävin ensimmäisen kerran Arboretumissa, Tallipihalla, Mältinrannassa, sun muissa suosituissa paikoissa. Alkoi totisesti nimittäin nolottamaan kun en edes näitä tuntenut. Tutustuin moniin kivoihin paikkoihin, löysin kauniita maisemia ihan siitä kivenheiton päästä kotiovelta. Tuntui aika hassulta. Tiedän kyllä että kävelen kaduilla aika laput silmillä, mutta nyt aloin jo hävetä vähän itsekin tätä tilannetta.

Mikä siinä sitten on, että kotinurkat ei kiinnosta? Ovatko ne liian helposti saavutettavissa ja siksi eivät tunnu jännittäviltä? Vai onko kyse vain siitä, että tuntuu, että näihin paikkoihin voi lähteä kiertelemään koska vain? En tiedä. Jostain kumman syystä sitä vain aina haluaa lähteä merten taa mieluummin kuin hypätä suojatien toiselle puolelle. Perimmäisenä ajatuksena taitaa olla, että nyt on mentävä kun kerta voi. Pitäisi kai taas muuttaa hetkeksi ulkomaille, että oppisi arvostamaan tätä kotimaan tarjontaa, jaksaisi innostua siitä kauneudesta mitä lähiseudutkin tarjoavat, eikä aina vain haaveilla safareista ja sademetsistä.

Tuntuu, että melkein kaikki se, mikä Suomesta tekee mielenkiintoisen ja eksoottisen kohteen, on minulta vielä kokematta. Haaveilen säännöllisin väliajoin ruskaretkestä lappiin, karhunkierroksesta, fillariretkestä saariston rengastielle ja Kolin maisemista. Pohdin että milloinkohan sitä ehtisi Lappiin viettämään oikein kunnon talvi-lomaa, siis sellaista jossa lumikenkäillään, käydään huskysafareilla ja katsellaan revontulia. Ne kaikki kun on kokematta. Niin, olenhan minä maailmaa nähnyt melkoisen paljon ikäsekseni, mutta kotinurkkiin en ihan vielä ole ehtinyt tutustumaan. Tuntuu melko naurettavalta, mutta minkäs teet, veri vaan vetää maailmalle.

Viime kesänä tein ryhtiliikkeen paitsi kotikaupunkini, myös muiden lähialueiden kanssa. Kävin monessa paikassa ensimmäistä kertaa paitsi Tampereella, myös kansallispuistossa Suomessa. Kesälomani lopulla kävin ensimmäistä kertaa Ahvenanmaalla. Kävin myös Suomenlinnassa varmaan kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen. Samalla julkisesti myönsin, että en tunne pääkaupunkiammekaan juurikaan ja toivoin sen muuttuvan. Onnekseni siskoni laittoi minut lähes saman tien tilille tuon lausahdukseni jäljiltä ja alkoi suunnittelemaan yhteistä Helsinki-viikonloppua, joka sitten lopulta saatiin kalentereihin lyötyä lukkoon toukokuun lopulle. Hyvä niin, ilman sitä olisi varmasti Helsinki vieläkin yhtä tuntematon mitä se oli viime kesänä, sen verran haipakkaa tässä on taas paineltu, että tuskin olisin itsekseni saanut mitään aikaiseksi.

Ja olihan se sitten mukavaa, kierrettiin porukalla viikonlopun aikana paitsi Helsingin keskustaa, myös vähän lähialueitakin. Tuli nähtyä ne keskustan suosituimmat kohteet Temppelinaukiolta Kauppatorille, piipahdettua niin Sibeliuksen talolla kuin Lotta-museossakin. Syötyä hyvin ja vietettyä aikaa yhdessä. Todettua, että kyllä sitä voi lähteä viikonloppulomalle ihan lähellekin ja silti nähdä uutta, tuntea olevansa reissussa. Ei sitä Helsinkiä ja sen ympäristöä suotta kehuta. Mutta vaikka kuinka kierrettiin, niin paljon jäi kuitenkin näkemättä. Viikonloppu oli varsin onnistunut ja kohtuullisen tehokaskin, mutta ei se riittänyt kuin hyvään alkuun. En vieläkään osaisi kertoa ulkomaalaiselle hyviä vinkkejä Helsinkiin.

Jotenkin ajattelin tuon viikonlopun jälkeen että tästä alkaisi hyvä putki tälle kesälle, että tutustuisin kesän aikana vielä enemmänkin paitsi Helsinkiin, myös muuhun Suomeen. Kesä kuitenkin oli ja meni, mutta enhän minä mihinkään uuteen paikkaan sitten kuitenkaan täällä päätynyt. Voisi pitää kai pienenä epäonnistumisena tätäkin. Ehkä ensi kesänä paremmalla onnella. Täytyy ehkä varata jo Suomi-viikko kalenterista, miksei kahtakin. Ja miksei sitä yrittäisi talvella päätyä vaikka Lappiin, sielläkään ei ole tullut käytyä ainakaan kymmeneen vuoteen. Tai sitten päädyn taas muille maille ja totean taas vuoden päästä että eipä ole Suomea vieläkään tullut nähtyä.