Olisinko onnellinen, jos matkustaisinkin ainoastaan Suomessa?

Kas, siinäpä kysymys, jota olen pyöritellyt muutamaankin otteeseen tänä vuonna.

Siinä myös kysymys, jonka lukeminen todennäköisesti sai lähimmäiseni purskauttamaan kahvit tietokoneen ruudulle – ei siksi että kysymys itsessään olisi huvittava, vaan siksi, että sitä tuskin kovin moni osasi minun suustani odottaa kuulevan. Minun, jossa yhdistyy kaikki mahdolliset reissuaddiktin määritelmät, jonka elämän hienoimmat hetket koostuvat lentolippujen kolahtamisesta sähköpostiin, ja kaukomailla koetuista hetkistä. Ei, tuota ajatusta tuskin monikaan on ajatellut minun pyörittävän päässä, ainakaan tosissani. 

Ehkä helvetti on viimein jäätynyt, ehkä kirkonkirjat ovat menneet lopullisesti sekaisin, mutta totta se on, tuota kysymystä olen itseltäni kysynyt tänä vuonna jo pariin otteeseen. Ollaan päästy siihen pisteeseen, jossa jopa minä kyseenalaistan omaa reissumaniaani.

Olen todennut jo parina vuonna peräkkäin, että voisin ehkä koittaa hidastaa matkustamistahtia. Kirjoitin jo keväällä tästä ajatuksesta, ja kuinka siinä lopulta epäonnistun täydellisesti. Mutta ihan totta vie yritin. En vain osannut vastustaa kiusausta, kun mahdollisuuksia tipahteli eteen. Selkärankani on tietyissä asioissa turhankin notkea.

Olen kiusallisen tietoinen menemisistäni, sen olen tunnustanut täälläkin jo useaan otteeseen, vaikka se todennäköisesti on jäänyt kaiken kaukomatkahehkutuksen jaloissa pelkäksi kohinaksi.

Tänä vuonna pelkästään olen lennellyt ulkomaille lomille kahdeksan kertaa, yhdeksäsä on edessä parin viikon päästä. Neljä eri mannerta, lähes kolmekymmentä lentoa. Vuoden saldoon lisätään päälle vielä useampi työmatka. Ihanaahan se on ollut, sitä en voi kieltää. Mutta kyllä se samalla myös hävettää kaiken ilmastokeskustelun keskellä, paljonkin. Sitä seuratessa tekee toisinaan mieli vetäytyä pimeän huoneen pimeimpään nurkkaan. Paha, paha minä.

Viimeisten kuukausien aikana tuo otsikon kysymys onkin vallannut mieltä useamminkin.

Ensimmäisen kerran ajatus kävi kuukausi takaperin Kolilla, elämäni ensimmäisen ruskaretken keskellä, ehkä orastavasti jo ennen sitäkin. Kolilla tajusin nauttivani luonnon keskellä samoilemisesta siinä missä nautin siitä maailmallakin. Ei se kotimaanmatkailu suotta ole suosittua. Sitähän tekisi mielellään enemmänkin, huomasin ajattelevani.

Kolin matka juonsi juurensa siitä, että keväällä Brightonissa pitkää viikonloppua viettäessämme naurahdin Ollille, kuinka on naurettavaa, että sitä lähtee asiaa yhtään miettimättä pitkäksi viikonlopuksi Englantiin ja käyttää yli kahdeksan tuntia suuntaansa matkustamiseen. Sen sijaan, olen vuosia haaveillut matkasta esimerkiksi Kuusamoon, mutta sen retken suunnittelu on aina kaatunut alkumetreillä, kun olen todennut ajomatkan liian pitkäksi, jotta sinne kannattaisi lähteä. Onhan sinne kuitenkin se sama kahdeksan tuntia matka-aikaa. Miksi ulkomaille samaa matka-aikaa ei pidä ongelmana, mutta kotimaassa kyllä? En osannut antaa vastausta. Tajusin kuitenkin ajatusketjun järjettömyyden.

Totesin että ehkä kotimaanmatkailulle pitäisi antaa mahdollisuus sen jatkuvan maailmallesäntäilyn sijaan. Ajatusketju lähti vähitellen laukalle ja pian huomasin pohtivani kotimaanmatkailua yhä enemmän ja enemmän. Pohdin, kuinka hienoja matkailumahdollisuuksia Suomessa on, ja kuinka on järjetöntä, kuinka vähän kotimaatani tunnen. Lopulta ajatusketju synnytti otsikonmukaisen ajatuksen.

Sanat muuttuvat välillä teoiksi ja pitkä viikonloppu suuntautui syksyllä Pohjois-Karjalaan, sen perinteisen Keski-Euroopan reissun sijaan. Ja huomasin nauttivani siitä ihan samalla tavalla. Irti arjesta pääsi tälläkin reissulla.

Toisen kerran mietin tätä suurta kysymystä tänään, kun luin uutisointia tuoreesta ympäristöraportista. Ne otsikot, ne sisällöt, ne vetivät hiljaiseksi. Viimeisiä hetkiä toimia, tai maailma tuhoutuu, on viesti.

Jälleen kerran päädyin miettimään, voinko olla niin itsekäs, että jatkan edelleen lentelyä vailla huolta huomisesta? Vaikka muutoin kuormitan ympäristöä keskimääräistä suomalaista vähemmän ja lentelyni on kokonaiskuvassa aikalailla pennejä miljoonakaupassa, voisinko silti tehdä enemmän?

Kyllä. Ehdottomasti. Jälkimmäiseen kysymykseen siis. Vaikka ilmastokeskustelun kokonaiskuvassa sillä ei suurta merkitystä olekaan, jokainen tippa kai jonkin verran vaikuttaa sen joen syntyyn. 

Mutta joudun myöntämään, olen itsekäs. Janoan seikkailuja ja vaihtelevuutta. Eksotiikkaa ja erilaisuutta. Ja trooppinen ilmasto ja etelän aurinko, etenkin keskellä talvea, on puhdas pelastus synkkyyteen taipuvaiselle mielelle. Ajatus pitkästä ja pimeästä syksystä kokonaan Suomessa saa käteni hamuamaan sitä tylsää leipäveistä kohti ranteitani.

Talven, kevään ja kesän osalta pystyisin vielä täyttämään valtaosan matkustustarpeistani Suomessa, jos ihan tiukille vetäisin. Mutta loppusyksy katkaisee tämän kamelin selän. Jossain kohtaa lokakuun loppupuoliskon ja joulun välillä on vain päästävä valoisaan paikkaan, tai järki lähtee.

Lisäksi ajatus siitä, että en enää näkisi lumihuippuisia vuoria, pääsisi tuijottamaan leijonaa silmiin, tai katsomaan tuulessa hulmuavia palmuja saa aikaan pienimuotoisen hermoromahduksen.  

En vain pysty. Ellei ole aivan pakko siis. Itsekkyys tiivistyy tähän ajatukseen täydellisesti, sen myönnän. Kun on tottunut liian hyvään, on vaikea siitä luopuakaan. Matkustaminen on vain yksinkertaisesti liian iso, ja liian tärkeä osa elämääni.

Radikaalit muutokset ääripäästä toiseen harvoin kestävät. Sen näkee joka helmikuu kuntosaleilla, kun valtaosa uudenvuodenlupauksista on kaatunut ja yhtäkkiä on taas tilaa temmeltää vapaammin. En mitenknään usko, että minunkaan lentelyn lopettaminen kuin seinään olisi kestävä ratkaisu. Jossain kohtaa korjausliike tulisi väistämättä eteen, mahdollisesti aika holtittomanakin.

Veri vetää yhä lisääntyvissä määrin kohti luontoa, seikkailuja ja vaihtelevaa ympäristöä. Mutta kyllähän niitä meillä koti-Suomessa riittää, etenkin upeaa luontoa. Vaikka kertaheitolla radikaalia muutosta en lähtisi tekemään, niin ehkä kotimaasta kuitenkin saisi korvaavaa täytettä tuohon aina täynnä olevaan matkailukalenteriin. Jos ihan joka kerta ei olisi pakko aloittaa reissua Helsinki-Vantaan lähtöporteilta.

Jos Suomen marraskuu vain olisi hiukan siedettävämpi, jos Suomessa olisi vapaana vaeltavia leijonia ja norsuja, ja jos Suomessa olisi kunnon vuoria. Silloin ehkä pystyisin ajatuksen toteuttamaan.

Näiden kaikkien ajatuksien seassa on kuitenkin syytä muistaa että moni on riippuvainen matkailun mukanaan tuomista tuotoista. Se tuo köyhissä maissa elannon monelle. Sekin näkökulma on tärkeä, kun puhutaan siitä, kuinka matkailu tuhoaa maailman. Jos kaikki lopettaisivat lentelyn, moni köyhempien maiden asukas olisi nopeasti hätää kärsimässä ja nälkää näkemässä. Niinpä, harvoin asiat ovat mustavalkoisia, ja se pätee tässäkin. Päästään taas lopputulemaan että ihan sama miten teet, niin metsään menee.

Näiden kaikkien ajatusten keskellä tiedostan, että täydellinen suunnanmuutos ei kertaheitolla onnistu ilman pakkoa. Aion kuitenkin ainakin yrittää hiukan muuttaa tapojani, etsiä vaikkapa sitä kultaista keskitietä. Se kuinka hyvin siinä onnistun, jää nähtäväksi.

Mutta jotta en anna aivan väärää kuvaa ajatuksista, suunnitelmista, haaveista ja suunnanmuutoksista, voin tunnustaa, että seuraavan kolmen kuukauden aikana lennän sekä Afrikkaan, että Aasiaan. Lisäksi kasa muitakin kaukomatkoja on jo suunnitteilla. Olen vain tavallinen kuolevainen ja siksi itsekkyyteen taipuvainen, ja kaukomatkat nyt vain kuuluvat siihen pakettiin. Mutta sentään tiedän, missä voin parantaa ja ainakin pieniä muutoksia pyrin tekemään. Kai sekin on jo askel oikeaan suuntaan, parempi kuin ei mitään. Tänään sähköpostiin kolahti ihkaensimmäiset yöjuna-liput Lappiin. Ainakin yksi ensi vuoden matkoista on selkeästi vihreämpi, toivottavasti useampikin.

Vastaus otsikon kysymykseen: Ei, en usko että voisin olla onnellinen jos matkustaisin pelkästään Suomessa. Syytän ensisijaisesti marraskuuta, mutta lähes yhtä paljon omaa itsekkyyttäni ja mukavuudenhaluani. Jos kysymyksen asettelisi niin, että olisinko onnellinen, jos vaihtaisin suuren osan ulkomaanmatkoista kotimaanmatkailuun, olisi vastaus jo erilainen. Se ajatus ohjatkoon toimia edes hiukan parempaan suuntaan jatkossa, tämän päivän otsikoiden herättelemänä.