Muscat ja sen ympäristö saa pohtimaan, onko Oman tarkoituksella varjeltu salaisuus?

Päädyimme vastoin alkuperäistä suunnitelmaa viipymään Muscatissa kahden yön sijasta kolme. Vaikka kaupunki tulikin ensimmäisenä kokonaisena päivänä kierrettyä päänähtävyyksien osalta, tuli nopeasti todettua että kaupungin ulkopuolella on sen verran mielenkiintoisempia kohteita, että toinen kokonainen päivä olisi hauskempi viettää kierrellen kauempana olevia nähtävyyksiä, kuin kierrellen niitä vähän vähemmän suosittuja alueita lähempänä. Jo hotelliimme sisäänkirjautuessa meitä palvellut vastaanottovirkailija kehui voivansa auttaa luomaan hyvän listan kohteista, joissa kannattaisi vierailla. Ensimmäisen päivän kiertelyn jälkeen päätimmekin sitten hyödyntää tämän tarjouksen ja usutin miehen juttutuokiolle vastaanottoon.

On lähes käsittämätöntä miten paljon yhteen päivään voikaan mahduttaa. Saatika sitten kun on kaksi tällaista päivää peräjälkeen. Ja vielä kaupungissa, josta ei oikein etukäteen selvittelyllä saanut mitään irti. Ensimmäinen päivä Muscatissa vei meidät jo niin moneen erilaiseen paikkaan, että laskuissa meinasi mennä sekaisin. Mutta sitten kun vielä toisena päivänä maisemat vaihtelivat niin valtavasti ja yksi toisensa jälkeen uudet kohteet vakuuttivat kohtuullisen kokeneetkin reissaajat mahtavuudellaan, tuntui hotellille toisen päivän jälkeen palattuamme siltä, kun olisi ollut Omanissa jo pidempään – niin monta erikoista ja mieleenpainuvaa paikkaa oli jo tullut nähtyä. Vähänpä silloin tosin tiesin, että samanlainen kokemusten ilotulitus vain jatkuisi koko maassaolon ajan.. Mutta ei mennä asioiden edelle, se toinen päivä Muscatin ympräistössä ensin.

Olin tehnyt respan sedän suositusten pohjalta ajoreitin päivälle, matkaa tulisi yhteensä 400 kilometriä ja pysähdyspaikkoja kolme. Kilometrimäärä saattaa kuulostaa kohtuullisen paljolta, pyörimmehän mukamas Muscatin ”lähistöllä”. Mutta kun tiet ovat hyvässä kunnossa ja mittari näyttää pääasiassa 130km/h suuren osan matkasta, menee automatkat aika hujauksessa. Eihän sitä enää varsinaisesti kartalla katsottuna suur-Muscatin alueella pysytty, mutta ajallisesti nämä todellakin olivat ”ihan vieressä” ja kokonaisuutena varsin pätevä päiväretki saatiinkin aikaiseksi.

Mazaran pato / Wadi Daygah Dam

Pato ei ehkä monelle sinäänsä kuulosta jännältä vierailukohteelta, mutta kun tähän yhdistetään rutikuivana tunnettu maa, taatut vuoristomaisemat ja kaksi dippainssiä, niin yhtälö alkoikin tuntumaan aika vastustamattomalta. Pato itsessään ei ehkä sitten lopulta kuitenkaan ollut suurta wau-efektiä aikaansaava paikka, mutta maisemat kyllä sitäkin paremmat. Syvän sinivihreä järvi, jonka takana kohoavat vuoret kohti sinistä taivasta. Vieressä rutikuivaa maastoa. Kontrasti oli aika valtava. Kuivan kauden ollessa käynnissä, ei juoksutus padossa ollut päätähuimaava ja sen alapuolella joki virtasikin melko ujona purona, veden näyttäessä hämmentävän vihreältä. Pieni tuulenvire piti huolen, että lähes 40 asteen helteessä ei tullut kuuma edes auringon paistaessa täysillä niskaan. Koska pato oli käytännössä matkan varrella kahdelle toiselle paikalle, oli se ehdottomasti kyllä käymisen arvoinen, mutta pelkästään padon takia en ehkä kuitenkaan tänne lähtisi Muscatista ajamaan, kauniista maisemista huolimatta, niitä kun on maa muutenkin täynnä.

Wadi Shab

Wadi Shabista olisi jo itsessään saanut hyvän postauksen aikaan, mutta silläkin uhalla, että lopputuloksena on elämää pidempi postaus, pidän sen mukana tässä. Wadi, vapaasti käännettynä kuivunut joenuoma, jossa vettä on vain kovimpien sateiden aikaan, ei ehkä kuitenkaan tässä tapauksessa pidä aivan paikkaansa. Vettä nimittäin kyllä riitti, välillä jopa hieman liikaakin – siitäkin huolimatta, että sadekausi ei ollut päällä.

Wadi Shab on Omanin ehkä tunnetuin Wadi, jonne sekä turistit, että paikalliset retkeilevät säännöllisesti.  Rehellisesti puhuen, olin kyllä lukenut Wadi Shabista ennen matkaa, mutta ei minulla silti ollut hajuakaan mitä meitä odotti, kun parkkeerasimme auton läheiselle parkkipaikalle. Parkkipaikalla katselimme hetken edessämme avautuvaa jokea, joka hitaasti virtasi jyrkkien kallioseinämien välistä kohti merta. Ihmettelimme hieman, että mitä ihmettä tässä nyt on nähtävää (vaikka toki hieno maisema olikin) – tämän takiako ihmisiä kehoitetaan ajamaan Muscatista lähes 200kilometriä?

Näimme kuitenkin muutamien ihmisten ottavan venekyydin joen toiselle puolelle, joten totesimme, että käydäänpä itsekin katsomassa. Kahden minuutin venematkan jälkeen hyppäämme vastarannalle ja alamme kulkemaan sisämaahan päin polkua pitkin. Polku tuntuu jatkuvan ja jatkuvan eteenpäin jokaisen kulman takaa, kunnes pian näkymä aukeaa kahden kallioseinämän välillä satoja metrejä eteenpäin. Joen uoma on lähes kuiva. Maisema on todella kaunis, mutta ei tämä edelleenkään vaikuta siltä, että tämä olisi mikään mahtava paikka. Ihmettelemme edelleen hieman koko paikkaa, mutta huomaamme muita turisteja kulkevan edellämme, muutamat ovat jopa tulossa pois päin, likomärkänä, edessä on siis oltava enemmän vettä. Jatkamme siis matkaa. Kävelemme polkua eteenpäin, ihmisiä tulee säännöllisin väliajoin vastaan, mutta polku on silti varsin rauhallinen. Jo alkuvaiheessa saamme useammalta varoituksen siitä, että polku on vaarallinen – samalla kun he katsovat kulmia kohotellen jaloissamme olevia Havaianaksia..

Noh, tänne asti kun on tultu, niin mennään niin pitkälle kuin mahdollista, toteamme. Matka jatkuu ja maisemat sen kuin kaunistuvat, samalla kun polku muuttuu asteitatin haastavammaksi. Välillä kiipeillään liukkailla kallioilla, välillä hypitään korkeiltakin kielekkeiltä ja jossain kohtaa kahlataan polvia myöten vedessä. Ei kuitenkaan mitään niin haastavaa etteikö hyvällä tasapainolla ja vartalonhallinnalla omattu hyväkuntoinen henkilö tästä selviäisi. Totean kuitenkin miehelle että on sitten parempi olla kompuroimatta, minä en häntä täältä pois saisi raahattua. Väittelemme matkalla parhaasta jalkinevalinnasta tällaiselle polulle. Itse olen vahvasti sitä mieltä että meidän vahinko-valinta oli se paras – kuivalla polulla on helpoin kävellä varvastossut jalassa ja vaikeimmissa paikoissa, sekä vedessä kävellessä paljain jaloin on mukava edetä, lasinsiruja ei näy ja teräviä kiviä tai kasvillisuutta ei ole.  Mies taas on vahvasti sitä mieltä että kevyet, vettä pelkäämättömät vaelluskengät olisivat ne parhaat. Todettakoon että väittelyä ei saatu päätökseen, paras kenkävalinta on edelleen arvoitus.

Mitä pidemmälle menemme, sitä kauniimmaksi maisema muuttuu. Alamme ymmärtämään, miksi paikka on suosittu. Ne värit! Ne maisemat! Kuljemme joenuomaa myötäilevää polkua pitkin kohti sisämaata. Molemmin puolin kallioseinämät kohoavat usean kymmenen metrin korkeuteen. Välillä vieressä oleva joki on vain pienen pieni puro, välillä taas melkoisen syväkin. Auringon valon osuessa sopivasti veteen, on vesi uskomattoman kauniin turkoosin väristä, varjoisissa paikoissa se taas oli hämmentävän vihreää. Sininen taivas ja siellä täällä kasvavat palmupuut yhdessä hennosti kellertävän kallion kanssa tekevät paikasta upean ilmestyksen.

Käveltyämme noin puoli tuntia veneeltä toteamme, että ehkä on paras kääntyä takaisin. Polku on vähitellen muuttunut hankalammaksi ja hankalammaksi, ja huomaamme ihmisten ympärillämmekin kääntyvän takaisin päin. Upeat maisemat eivät enää saa jatkamaan eteenpäin, tämäkin riitti meille hyvin. Virtauksen alkulähteillä olisi kyllä isompi allas, jonka perältä pääsee uiden ilmeisesti upeaan luolaan josta löydät vesiputouksenkin, mutta ilman kunnollista uintivarustusta se olisi ollut mahdoton retki.  Iltapäivän ollessa myös jo pitkällä, oli myös parempi kääntyä takaisin kohti autoa, nestehukkakin kun jo kolkutteli ovella – emmehän olleet varautuneet näin pitkään seikkailuun autolta lähtiessämme ja lämpötilan ollessa yli 35 astetta edelleen, oli tunnin retki ilman juotavaa jo aika tiukka puristus.

Kävelemme samaa polkua takaisin, ihmetellen edelleen, miten Omanista voi löytyä niin upeita paikkoja. Ainakin meidät Wadi Shab viimeistään vakuutti, kyllä Muscat ympäristöineen on aika kiehtova paikka.

Bimmah sinkhole

Ennen Muscatiin paluuta oli reitin varrella vielä Bimmah, jossa meitä odotti suuri vajoama – sinkhole.  Pienen puistoalueen keskeltä löytyy halkaisijaltaan 40m kokoinen vajoama. Sen pohjalla, noin 20 metriä ympäröivän maanpinnan alapuolella, on pieni ja uskomattoman turkoosi lampi, joka on suosittu uintipaikka. Auringon ollessa jo laskun puolella meidän saapuessamme paikalle, oli täällä enää vain kourallinen paikallisia nauttimassa virkistävästä vedestä. Saimmekin viettää täällä aikaa melko rauhassa vajoamaa ihmetellen.

Auringon vähitellen kadotessa vuorten taakse, ei paikka toki enää päässyt täysin oikeuksiinsa. Auringon paistaessa vajoaman pohjalle, on vesi ainakin monien kuvien perusteella uskomattoman kaunis väreiltään. Tosin, eipä siinä näin myöhään iltapäivästäkään hirveästi valittamista ollut.

Vietimme pitkän tovin vajoaman pohjalla näkemäämme ihmetellen. Lapset hyppivät veteen reunoilla olevilta kielekkeiltä, aikuiset uiskentelivat tyytyväisenä kirkkaassa vedessä. Itse edelleenkin vierastin ajatusta täällä uimisesta pukeutumiskoodin vuoksi, etenkin kun paikalla oli myös paikallisia, mutta mies toki pulahti uimaan. Varoituksena mainittakoon, että vesi oli kuulemma paitsi virkistävää, myös täynnä pieniä jalkoja napsivia kaloja. Oli kuulemma hieman vaikea kellua paikallaan ja hymyillä kameralle samalla kun jalat ovat hyökkäyksen kohteena…

Illan hämärtyessä suuntasimme takaisin kohti Muscatia. Viimeistään siinä vaiheessa kun Muscatin valot alkoivat ilmestymään näkökenttäämme, auringon värjätessä taivaan punaiseksi Hajarvuoriston takana, meistä molemmat olivat jo aika myytyjä maalle ja sen kauniille luonnolle. Emme voineet jälleen kerran olla ihmettelemättä, miksi tästä paikasta ei kohkata enempää? Onko Oman tarkoituksella hyvin pidetty salaisuus, vai onko maa vain totaalisesti epäonnistunut markkinoinnissaan? Karu ja kaunis maa oli jo tässä vaiheessa ehtinyt vakuuttamaan meidät siitä, että tänne tuleminen ei todellakaan ollut virhe.  Ja parhaat palat olivat vielä edessä.