Se oli heittämällä Nepalin matkan kohokohta. Itseasiassa se oli koko syy sille, miksi Nepaliin ylipäätään halusin – vaellus Himalajalla. Maassa, jossa reitistöä on vaikka kokonaiseksi elämäksi koluttavissa, lopullisen kohteen valinta ei ollut helppo. Lopulta katse lukittui useille Nepalin kävijöille tutuksi tulleeseen Poon Hillin vaellukseen. Se olisi sopivan helppo ensikertalaiselle.
Seikkailu alkoi heti reissun ensimmäisinä päivinä, kun suuntasimme Pokharan kaupungista kohti Annapurnan suojelualuetta ja siellä neljän päivän vaellukselle. Tai neljän päivän stepperitreenille, niinkuin jotkut reittiä luonnehtivat. Matkassa minä, Olli, sekä oppaamme ja kantajamme. Edessä uusia, unohtumattomia kokemuksia, sekä paljon hikeä ja maitohappoja, mutta myös useampi upea auringonnousu ja upeita vuoristomaisemia.
Seuraavat neljä päivää kuljemme mäkistä maastoa ylös ja alas. Reidet huutavat alusta asti hoosiannaa ja yli kolmen tuhannen metrin korkeudessa happitason putoamisen jo huomaa. Kaikki tuntuu huomattavasti raskaammalta ja hengästyminen on väistämätöntä. Moneen kertaan seuraavien päivien aikana noita portaita ylös alas talsiessa käy mielessä, että mikä ihme saa ihmisen maksamaan tällaisesta, matkustamaan maailman toiselle puolelle hikoilemaan henkihieverissä keskellä Nepalin syrjäseutuja. Eikö sen Pina Coladan imeminen rantatuolissa olisi ollut paljon järkevämpi vaihtoehto?
Mutta joka kerta kun mutkan takaa pilkahtaa esiin jylhät vuorenhuiput, tai kun katselet esteetöntä maisemaa yli Himalajan huippujen, tai kohtaat pientäkin pienemmän ja suloisemman jakin keskellä polkua, se ajatus kyllä kaikkoaa ja vikkelään. Nämä ovat niitä elämyksiä, joita ei kovin helposti kotisohvalla pysyessä pysty edes ymmärtämään.
Usvaiset auringonnousut, sydäntä lämmittävät hymyt paikallisilta. Eksoottiset eläimet ja pienet persoonalliset kylät. Ja ne jylhät vuoret, jotka edessä kohoavat kohti korkeuksia. Kaikkea sitä on todella vaikea pukea sanoiksi. Upeita hetkiä matkalle kuitenkin mahtui, paljonkin.
Vaikka Poon Hillin vaellus oli unohtumaton kokemus, täytyy todeta, että omalla tavallaan se on myös pitkälti hyvin tylsä reitti. Mielikuvissani ennen matkaa näin, kuinka päivästä toiseen kulkisimme upeiden, esteettömien vuoristomaisemien keskellä. Tosiasiassa polku kulkee pääsääntöisesti tiheässä metsikössä ja ne vuoristomaisemat pysyvät valtaosan ajasta ympäröivien nyppylöiden takana.
Joka päivä ne vuoret silti tulevat esiin, edes vähäksi aikaa. Odotukset kyllä siis lunastetaan, mutta jatkuvaa maisematykitystä tämä ei ole.
Vuorenhuippuja tulee kyllä onneksi nähtyä joka päivä, edes vähäsen. Ja muina aikoina poluilla vastaan tulee eläimiä niin vilkasta tahtia, että olo on kuin eläintarhassa kävelisi. Apinoita, aaseja, vuohia, jakkeja, peuroja, lukematon määrä kauniita lintuja, sekä uskollisesti seuraavia koiria. Nepalin luonto näyttää parastaan tällä reitillä monellakin tapaa. Isommat kissapedot jäävät näkemättä, mutta niitäkin täällä liikkuu.
Kulkua rytmittää mukavasti myös pienet kylät, joiden läpi reitti kulkee. Tunnin-parin välein on paikka, jossa pysähtyä tauolle syömään tai juomaan. Paikkoja, jossa katsella paikallisten touhuja ja seurata ohikulkevia kanssavaeltajia. Tylsäksi ei aika käy, sillä aina vastaan tulee jotain, mitä ihmetellä.
Vaelluksen aikana päivät olivat pitkälti sateisia ja harmaita. Aamu valkenee kirkkaana, mutta pilvet löytävät tiensä yllemme aikaisin. Joka ikinen iltapäivä vettä tulee kuin saavista kaatamalla, vaikka vielä huhtikuussa pitäisi olla kuiva kausi. Niin ei kuitenkaan ollut tänä vuonna, kuten saimme todeta. Yhtenä iltana vietämme tuntikaupalla voimakkaan ukkoskuuron keskellä. Se salaman jyrähdys noissa korkeuksissa, siellä ukkospilven keskellä on muuten aika syvällä sydämessä tuntuva pamahdus. Ja sitä seuranneessa sähkökatkoksen aiheuttamassa totaalisessa pimeydessä useamman tunnin pönttöuunin äärellä istuskelu paikallisten keskellä aika unohtumaton kokemus.
Vaikka joka ikinen päivä vaelluksen aikana sataa kunnolla, olemme aina jonkin sortin onnenkantamoisen ansiosta saaneet päivän etapin suoritettua ennen sitä ja pysyneet kuivana. Aikaiset aamuherätykset maksoivat itsensä siis hyvinkin takaisin.
Lähdemme joka päivä aikaisin aamulla liikkeelle ja päivän etapin usein jo alkuiltapäivästä pakettiin. Päiväkohtaiset matkat ovat maltillisia ja päivät ja illat saamme viettää teekupin ääressä teetupien lämmössä rennosti ottaen. Tunnit kuluvat usein oppaamme ja kantajamme kanssa Nepalin historiasta ja kulttuurista jutellen, tai korttia pelaten. Vaellus itsessään oli elämys, mutta tällainen kontakti paikallisiin tuo reissuun vielä aivan erilaisen, unohtumattoman ulottuvuuden.
Teetuvissa majoittumisen ansiosta reissu on kevyt ja kohtalaisen mukava. Pehmeä sänky ja lämmin suihku on aina saatavilla, muuta luksusta ei toki tarjota. Lämmin ruoka, sähköt ja vesivessa huoneessa, sekä useimmiten toimiva wifikin oli tarjolla, ainakin valtaosassa kohteita. Kun muistetaan että ollaan yhdessä maailman köyhimmistä maista, kaukana syrjäseudulla tieverkoston ulottumattomissa, tätä voisi pitää todellisena luksuksena. Siihen suhteutettuna tämän vaelluksen varrella tarjolla olevat palvelut ylittivät villeimmätkin odotukseni.
Kolme päivää kävelemme vuorten juurella, kunnes saavumme reissun pääkohteeseen, Poon Hillin juurelle. Viimeisenä aamuna on tarkoitus nousta tälle reitin korkeimmalle kohdalle, 3210metrin korkeuteen ihailemaan auringonnousua.
Useammasta lähteestä luin jo ennen matkaa, että Poon Hillillä vain joka neljäs aamu valkenee selkeänä, muina aamuina vuoret pysyvät pitkälti pilvien verhoamana. Se tarkoittaa sitä, että useampi kukkulalle kiipeävä joutuu pettymään, kuin näkemään sen, mitä väitetään vaelluksen maagisimmaksi hetkeksi – se, kun aurinko nousee horisontista ja maalaa edessä kohoavat himalajan huiput kullankirjaviksi rukousnauhojen heiluessa tuulessa ympärillä.
Kun sää oli koko vaelluksen ollut oikukas ja lähinnä harmaa, olin jo henkisesti varautunut suureen pettymykseen – siihen että Himalajan huiput pysyvät piilossa Poon Hillille kavutessamme viimeisenä aamuna. Edeltävä päivä on sateinen ja sumuinen, mutta auringon laskiessa pilviverho alkaa rakoilemaan. Päivän viimeiset auringonsäteet laskeutuvat laaksoon, jota paikalliset kutsuvat maailman syvimmäksi kanjoniksi. Laskujeni mukaan tämä on jo neljäs maailman syvimmäksi tituleerattu kanjoni, jonka silmieni edessä näen. Jokainen niistä on täyttänyt määritelmän, mutta jokainen omalla kriteerillään. Tämän osalta määritelmä on, että reunoilla kohoaa yli 7000 metriä korkeat vuoret ja laakson pohja kulkee reilun kilometrin korkeudessa. Onhan siinä, lähes kuusi kilometriä pudotusta välissä.
Auringonlasku on kaunis, kanjoni näyttää kasvonsa kirkkaasti, mutta en edelleenkään uskalla nostattaa toivoa liian korkealle seuraavan aamun suhteen.
Painumme aikaisen illallisen jälkeen pehkuihin, sillä aamulla olisi herättävä jo puoli viideltä, jos haluamme päästä huipulle ennen auringonnousua.
Herään keskellä yötä ja raotan verhoa pääni yläpuolella. Hetken silmiäni hierottua tajuan, mitä katselen. Täysikuu valaisee taivaan ja tähdet loistavat kirkkaana lähes pilvettömällä taivaalla. Aivan siinä ikkunan edessä kylpee Annapurna South täydessä loistossaan kuunvalossa. Odotukset aamusta nousevat huippuunsa, enkä meinaa pysyä housuissani tätä näkyä katsellessa. Se on heittämällä upein maisema, mitä koskaan olen sängystäni katsellut.
En meinaa malttaa mennä takaisin untenmaille, sillä kokoajan pelkään, että pilvipirulaiset tekevät comebackin ja hautaavat nuo vuoret takaisin syleilyynsä ennen aamun valkenemista.
Huoli on lopulta turha. Kun kello soi, on taivas edelleen pilvetön. Koitan hillitä innostustani ja puen päälle. Yhdessä oppaamme kanssa lähdemme kiipeämään reissun viimeisiä portaita ylöspäin into pinkeänä.
Vajaan tunnin porrastreenin jälkeen saavumme huipulle. Päivä valkenee, valon määrä lisääntyy. Samoin lisääntyy ihmisten määrä, sillä polkua ylös nouseva ihmisletka on tasainen ja loputon. Otsalamput valaisevat ympäristöä ja puheensorina yltyy. Vähitellen kullankeltaiset värit täyttävät vuorten rinteet ja aurinko nostaa itsensä ylös vuorten takaa.
Auringonnousu on upea. Ja maisema sitäkin upeampi. Täältä näkee kolme maailman kymmenestä korkeimmasta vuoresta. Dhaulagiri, Manaslu ja Annapurna kohoavat jylhinä edessä. Samoin kymmenkunta muuta yli 7000metristä huippua. Maisema on aika ainutlaatuinen ja mykistävä. Ei tällaista härmässä eteen tule. Tässä kohtaa on helppo hymyillä ja todeta, että kyllä kannatti matkustaa Nepaliin.
Mutta seesteistä tai rauhallista täällä ei ole. Poon Hillille kipuaa kovimman sesongin aikaan jopa tuhat ihmistä päivässä, useimmat juurikin auringonnousun aikaan. Maisemat ovat upeat, siitä ei pääse yli eikä ympäri, mutta jatkuva älämölö ympärillä hieman harmittaa.
Nautin kuitenkin huipulla olosta suuresti. Tämä on se maisema, jonka takia vaellukselle tuli lähdettyä, enkä voi olla enempää onnellinen siitä, että aamu valkeni kirkkaana.
Ihailemme kirkastuvaa maisemaa tovin, kunnes oppaamme alkaa ehdottamaan matkan jatkamista, edessä on vielä pitkä päivä.
Sen jälkeen matka onkin yhtä alamäkeä, kirjaimellisesti. Edessä oli satoja portaita ja yli 10kilometriä alamäkeen kävelyä, ennen kuin saavuttaisimme Ullerin kylän, josta meitä oli määrä tulla jeepillä hakemaan.
Vaikka vuoristomaisemat jäivät nopeasti taakse, jaksoi Nepalin luonnon kauneus ihastuttaa koko päivän ajan. Se vihreys, vehreys ja jylhyys on vain jotain niin upeaa.
Ullerissa jeepin kyytiin hypätessä olen samaan aikaan sekä helpottunut polvieni puolesta, että kauhuissani henkeni puolesta. Nepalin tiet ovat aivan oma tarinansa, eikä tuo pystysuorien vuorenrinteiden reunalla mutkitteleva tie todellakaan sovi heikkohermoisille. Kävellenkin olisi tuon pahimman pätkän voinut kulkea, mutta me olimme valinneet autokyydin niin pitkälle kuin mahdollista ymmärtämättä täysin mitä oli edessä. Onneksi ei äiti tiennyt etukäteen minne sitä taas päädyttiin. Jälkikäteen toki reissusta hengissä selvinneenä, oli tiestä ja tilanteesta kyllä hauska jakaa videota instagramin tarinoihin ja seurata ihmisten kauhistuneita reaktioita tähänkin matkaraporttiin…
Poon Hillin vaellus oli monella tapaa raskas. Samalla se oli monella tapaa tylsä. Se oli myös kaikilla tavoin aivan liian ruuhkainen. Silti, se oli upea. Se tarjosi meille unohtumattoman ja upean kokemuksen, jota muistella lämmöllä vielä pitkään.
Se oli todellakin kaiken sen vaivan arvoinen ja jälkikäteen jäin ainoastaan haaveilemaan uudesta reissusta Himalajalle, seuraavalla kerralla vain jollekin vähemmän tunnetulle reitille.
10 comments
Oletko sinä koskaan kuullut semmoisesta asiasta kuin ilmastonmuutos ja älyttömän matkustelun vaikutus siihen?
Hei Topi! Hienoa että kannat huolta näin isosta ja tärkeästä asiasta ja varmistat, että siitä ollaan tietoisia. Olen kyllä asiasta hyvin tietoinen ja sen varmasti olisit tietänyt jos blogiani olisit enemmän lukenut.
Jäin kuitenkin miettimään, miksi rajaat kysymyksesi ilmastonmuutokseen vaikuttamisesta vain matkusteluun, etkä mainitse mm. kerskakulutusta, vaateteollisuutta, väestönkasvua, ravintoa, tai asumisen ja päivittäisen liikkumisen osalta tehtäviä valintoja ollenkaan, vain nyt muutamia asioita mainitakseni? Olethan tietoinen näiden vaikutuksesta ja siitä, miten kaikki nämä vaikuttavat ilmastonmuutokseen ja mikä minkäkin tekijän suuruus suhteessa toiseen on tässä yhteydessä?
No, kun tämä on kerskamatkustelublogi eikä vaate-, väestönkasvu-, ruoka- tai asumisblogi. Monet asiat tosiaan vaikuttavat ilmastoon (jonka pilaaminen on nykyisin valitettavasti ilmaista, kun kukaan ei omista sitä ja peri maksua) ja meidän jokaisen on muutettava käyttäytymistämme monessa suhteessa ja nopeasti. Näyttää siltä, että nyt on coolia sekä lentää että vastustaa ilmastonmuutosta. Kannattaa ottaa kaikki trendit vaan haltuun mitä ikinä pystyy. Sanot, että olet “asiasta hyvin tietoinen”, mutta mitä olet tehnyt asian eteen käytönnössä?
Hassua, että ihmiset edelleen ajattelevat, että matkustaminen on kuin joku perusoikeus .Tarvitaan suurta muutosta ajatteluun. Matkustamisesta harrastuksena on luovuttava. Nyt vain ajatellaan, että mites mä pääsen Espanjaan, Kreikkaan, Nepaliin ja Thaikkuihin. Kerron teille: niihin ei ole pakko matkustaa ollenkaan! Hesarissa oli taannoin paras matkavinkki. Pysy kotona. .Sellainen elämä on edessä, ettei matkustella.
Kuunnellaan meitä fiksumpia: ”Meidän pitäisi rajoittaa lentämistä voimakkaasti regulaatioilla ja veroilla”, sanoo energia- ja polttoaineyhtiö ST1:n perustaja ja pääomistaja, miljardööri Mika Anttonen Talouselämän haastattelussa.
Anttosen mukaan ihmisten kulutustottumuksiin on pakko tulla rajuja muutoksia, jos ilmastonmuutoksen vastaisessa taistelussa halutaan onnistua. Vapaa markkinatalous ei näitä kulutusmuutoksia saa aikaiseksi.
– On pakko mennä kiellon kautta. On naivia uskoa, että tämän kokoluokan haasteita voi muuten ratkoa, hän sanoo.
Paljon hyviä pointteja, ja olen täysin samaa mieltä siitä, että lentämistä tulisi verottaa paljon enemmän. Silti minua surettaa ihan valtavasti se, kuinka juuri lentäminen on viimeaikoina demonisoitu suhteettoman voimakkaasti verrattuna kaikkiin näihin aiemmin mainittuihin asioihin, vaikka joissain niistä vaikututkset ovat vieläkin suurempia ilmaston kannalta. Mutta hyvä että asiasta keskustellaan. Silti sanoisin että tämän hetken trendi ei suinkaan ole lentäminen, vaan sitä tekevien julkinen lyttääminen.
Ja olet oikeassa, minnekään ei tarvitse matkustaa, mutta ihan yhtä lailla voisi sitten saman todeta ihan kaikkeen muuhunkin elämässä, ei tarvitse tehdä sitä ja tätä. Ei tehdä kukaan yhtään mitään. Istutaan vaan kotona pimeässä ja kylmässä huoneessa. Sitäkö ajat takaa?
Kuitenkin toivoisin että ihmisiä ja tekoja ei tuomita rajallisin tiedoin ja kokonaiskuvaa huomioimatta. Kun kysyt mitä olen tehnyt asian eteen, niin paljonkin: en syö lihaa, en omista autoa, en osta tavaraa ja vaatteita kuin tarpeeseen ja harkiten, painottaen eettisiä ja kestäviä valintoja, en ole hankkinut lapsia, omakotitaloa tai kesämökkiä, ja usko tai älä – myös vähentänyt ja vähentämässä lentämistä merkittävästi. Tässä kohta haluaisinkin juuri korostaa sitä, että tämän blogin kautta elämästäni ei saa kuin hyvin, hyvin rajallisen kuvan.
Kokonaisuudessaan omat ilmastovaikutukset kyllä painottuvat edelleenkin liian vahvasti lentämiseen ja sen tiedostan, mutta kokonaiskuvaa kun katsotaan, olen pitkälti toisessa ääripäässä, ainakin meidän suomalaisten joukossa. En suinkaan sano, että tällä kaikella muilla tavoilla kompensoimalla saan lentelyni anteeksi, vaan sitä tulee vähentää. Mutta sen sanon että en varmasti ole se suurin ilmastokriminaali kun kaikki elämän valinnat ja arjen tekijät huomioidaan. En toki ole täydellinen, mutta kuka on?
“Istutaan vaan kotona pimeässä ja kylmässä huoneessa. Sitäkö ajat takaa?” Voi-voi sentaan, osaatko elää vaan kun olet matkoilla?
Sinulla tai olla paha matkusaddikti, joka vaatisi hoitoa!
Olen oppinut että matkustelulla ajanvietteenä on aivan pahuksen huono taloudellinen hyötysuhde ja ekologisesti se on täysin kestämätöntä. Viikon reissu johonkin, maksat perheen kanssa viisi tonnia ja viikko kotiin paluun jälkeen olet jo unohtanut missään olleesikaan. Sama raha hyviin harrastuksiin, niin tekemistä riittää koko vuoden jokaiselle viikolle.
Meillä sillä tiukalla budjetilla harrastetaan mm. urheilua ja retkeilyä lähiympäristössä , onnistuu kun matkailu ei ketään erityisemmin kiinnosta. On kyllä luvattu jokaiselle, että peruskoulun päätteeksi pääsee matkalle Eurooppaan kahdestaan toisen vanhemman kanssa. Esikoisen kanssa käytiinkin, mutta keskimmäinen valitsi mieluummin mopon, vaikkei ole koskaan edes lentänyt eläessään. Täytyy sanoa, että kyllä on joillain nykynuorillakin järkeä päässä ja rohkeutta tehdä omia valintoja.
Ei ole ilmastoa tarvinnut miettiä ollenkaan tässä asiassa, meille matkailemattomuus on järkivalinta joka tuntuu hyvältä koko perheestä. Ei ole kukaan tutissut että johonkin tarttis päästä, vaikka kaverit ja sukulaiset reissaa tämän tästä ja päivittää instojaan.
“Matkailu ei erityisemmin ketään meistä kiinnosta”. Niin, siinähän se, mutta kun montaa muuta se kiinnostaa. Ja vaikka taloudellisesti se on sinulle huono hyötysuhteeltaan, niin minusta se on jokaisen euron arvoista. Samoin globaalissa kontekstissa se on hyvin monelle elintärkeä tulonlähde.
On tietysti helppo lähteä vaatimaan että kaikki keskittyisi niihin itseä kiinnostaviin asioihin ja että kaikki itseä kiinnostamattomat asiat kielletään, koska silloin ei itse joudu luopumaan mistään. Olisin kuitenkin toivonut että olisit edes hiukan osoittanut sisäistäineesi aiempaa vastaustani sen sijaan että kuurosti jatkat vain tuomitsemista hyvin kapealla sektorilla tuntematta taistoja…
En oikein näe tässä keskustelussasi muuta agendaa puoleltasi kuin syyttely ja tuomitseminen. Ja kerta matkustelu ei sinua kiinnosta, epäilen että eksyit tänne blogiinkin vain koska koit tarpeelliseksi päästä tekemään juuri sitä, vielä kasvottomasti ja (oletettavasti) tuntematonta kohtaan. Kuulin kyllä viestisi, toivottavasti se paransi oloasi. En näe keskustelun vievän eteenpäin tällä lukkiutuneella agendalla, joten toivotan mukavaa kesänjatkoa sinne kotisohvalle!
Lauralta erinomaisia pointteja ja terveellinen määrä itsekritiikkiä. Toivoisin samaa myös Topilta.
Kiitos mukavasta iltaluettavasta.
Kiitos! ❤️ Tässä on kyllä viimeaikojen trendiaihe joka herättää vahvoja tunteita hurjasti, ja niin toki pitääkin. Keskustelua on hyvä käydä, mutta niin kovasti toivoisin että se pysyisi kuitenkin asiallisena ja rakentavana. 🙂
Upeita nuo Nepalin maisemat! Joskus on itsekin tuonne lähdettävä, vaikka se ei varmaankaan ihan lähiaikoina ole edessä.
Yksi asia tuossa kuitenkin mietityttää, mihin sinäkin viittasit. Nimittäin liikkuminen, Lentoyhtiöt ovat kaikki mustalla listalla, mutta kulkeminen jeepeillä taitaa olla vielä vaarallisempaa. Omissa haaveissani on ollut vaellus Mount Everestin perusleiriin, niin silloin listaan pitää lisätä “maailman vaarallisin” lentokenttä Lukla..
Kiitos Mikko, Nepal on kyllä kaikenkaikkiaan ihan hurjan kaunis maa ja voin kyllä hyvin suositella sinne matkustamista (kunhan hyväksyy sen, että maassa matkustaminen vaatii hiukan keskivertoa enemmän kärsivällisyyttä ja tahdonlujuutta)!
Nepalissa tosiaan tuo liikkuminen on hidasta ja liikennekuolemat kaikissa liikennemuodoissa länsimaihin verrattuna todella korkeat. Tuolla Annapurnan alueella on se etu että Pokharaan avataan 2021 kansainvälinen lentokenttä, eli maan sisäisiä lentoja ei välttämättä tarvitse kokea sinne suunnalle matkatessa, vaikkakin pari tuntia väkisinkin joutuu autolla liikkumaan lopussa. Tosin tämä ei tuohon Everestin perusleiriin auta, Lukla kun on paitsi surullisen kuuluisa onnettomuustilastoistaan, myös sen verran haastavalla alueella että sinne ei varmasti hetkeen isompaa lentokenttää ole aukeamassa. Mutta tosiaan, taitaa Nepalissa tilastollisesti (prosentuaalisesti) kuolla enemmän väkeä autoliikenteessä kuin lentoliikenteessä ja jalankulkijoita ei varota pätkääkään, eli voisi sanoa että ei tuolla täysin turvallista keinoa liikkua ole. Silti, puhutaan edelleen prosentuaalisesti aika pienistä riskeistä ja siksi ainakin itse matkaan uskalsin lähteä.