Pöytävuori – Patikoiden Kapkaupungin huipulle

Muistan, kun viime vuonna ensimmäisen kerran vierailin Pöytävuorella. Oli kaunis kesäpäivä, aurinko paistoi ja ilma oli lämmin. Olimme ottaneet gondolihissin huipulle ja ihailimme ympärillä levittyvää maisemaa.

Kävelimme pitkin Pöytävuoren huippua ja tasaisena kulkevia polkuja. Muutamaan otteeseen vuoren reunan takaa nousi päitä. Tasaisena levittyvän huipun reuna tippui lähes pystysuoraan alaspäin, mutta kuin tyhjyydestä, sieltä pystysuoraa reunaa ylös pompsahteli euforinen hymy kasvoillaan olevia ihmisiä. Yläfemmoja heiteltiin ja huokaistiin helpotuksesta.

“Nuo hullut ovat kiivenneet koko tuon matkan, pitkin tuota lähes pystysuoraa rinnettä”, ajattelin. “Eihän siinä ole järjen häivääkään”, totesin mielessäni, sillä reunalta katsoen reitti ei todellakaan näyttänyt järkevältä. Enemmän se näytti vaaralliselta, kuin järkevältä. Mutta joku siinä hymyssä, niissä tyytyväisyyttä hehkuvissa kasvoissa jäi kiehtomaan. “Ei se matka niin paha ollut”, kuulimme muutaman toteavan.

Jonkin aikaa asiaa pureksittuani ja turvallisuutta selvitettyäni totesin Ollille, että jos joku päivä vielä Kapkaupunkiin palaisimme, mekin kiipeäisimme Pöytävuorelle jalkaisin. Sain vastaukseksi muistaakseni jonkin hyvin monitulkintaisen tuhahduksen.

Vähänpä tiesin silloin, että tuo Kapkaupunkiin palaaminen tapahtuisi näinkin nopeasti, ja heti seuraavana vuonna olisi lupausten lunastamisen aika.

Vajaa kuukausi sitten löysinkin itseni seisomasta Pöytävuoren juurelta, katselemassa kohti huippua kauhunsekaisin tuntein. Reiluun tuhanteen metriin kohoava vuori kohoaa kohti taivaita niin pystysuorana, että ihan sen vierestäkin katsoessa on vaikea uskoa, että se on ylipäätään kiivettävissä ilman kiipeilyvarusteita.

Niska siinä meinasi mennä nurin, kun katselin ylöspäin, yrittäen epätoivoisesti nähdä jotain merkkiä edessä odottavasta polusta. Turhaan.

Juuri sillä hetkellä kadutti.

No, menoksi sitten vain, totesin Ollille, joka jälleen kerran sai kärsiä hulluista päähänpistoistani.

Pöytävuoren huipulle vie useita eritasoisia reittejä. Me valitsimme niistä suosituimman, Platteklipp Gorgen reitin, jonka alkupää on Pöytävuoren hissiasemalle vievän tien varrella, noin kilometri eteenpäin hissiasemalta.

Matkaa on vain kaksi kilometriä, mutta nousua siinä ajassa on lähes 700 metriä. Ei ihan se kevyin urakka.

Vaikka alhaalta katsoessa vuori näyttää kohoavan pystysuorana, on reitti itseasiassa yllättävän helppo, ja paljon loivempi, kuin luulisi. Mutta pirullinen polku silti on, ja pistää puuskuttamaan. Oikein pahaa tekee vain se ajatuskin siitä, että jotkut hullut painelevat ylös tätä polkua juosten. Itselle se kävelykin on jo saavutus.

Noin puolet matkasta kävellään polkua pitkin, toinen puolikas kiivetään portaikkoa. Nelivetoa tarvitaan vain muutamissa lyhyissä kohdissa.  Nousukulma on kuitenkin sen verran jyrkkä, että suuri osa portaista on korkeita, usein seuraava askel oli polven korkeudella, ellei jopa korkeammallakin, pakarat ja reidet pääsivät kunnolla töihin ja melkoista harppomista eteneminen välillä oli.

Kyllä tuon ylös vielä meni, mutta ajatuskin alas menosta teki pahaa. Polveni todellakin kiittivät siitä, että olimme jo etukäteen sopineet lyöttäytyvämme huipulla muun reissuseurueen seuraan ja tulevan yhdessä hissillä alas.

Jos unohdetaan korkeuserot, on sanottava, että Platteklipp Gorgen polku on  yllättävän miellyttävä kulkea. Se on hyväkuntoinen, hoidettu ja selkeästi merkitty. Kiveys on tehty huolellisesti, eikä irtokiveä tai haasteellisia lohkareita juurikaan ole. Ja maisemat, ne ovat melkoisen hienot jo matkalla.

Moneen kertaan kesken kiipeämisen oli mahtavaa vain pysähtyä hetkeksi tasaamaan hengitystä, katsella kuinka korkealle on jo ehtinyt kiipeämään, ja ihailla edessä aukeavaa maisemaa yli Kapkaupungin. 

Toiseen suuntaan katsoessa toki meinasi hiukan masentaa, sillä vuorenrinne tuntui jatkuvan loputtomiin ylhäälläpäin. Mutta päättäväisyydellä ja polulla säännöllisesti vastaantulleiden tsemppiviestien voimalla usko maaliin pääsemisestä pysyi yllä. 

Matkan aikana saimme kokea kaikennäköistä. Lähdimme matkaan auringonpaisteessa, mutta jossain kohtaa paksu pilvi kietoi koko vuoren syleilyynsä. Tuuli, satoi rakeita, paistoi. Tuli vettä, tuuli yltyi lisää. Paistoi. Oli kuuma, sitten tuli kylmä, sitten kuuma. Tämä kaikki kahden tunnin aikana. Kapkaupungin pahamaineisen ailahtelevainen sää näytti koko skaalansa.

Hissiaseman sääennustekin sen kertoi, tuona päivänä ei ollut se paras keli, mutta sitten, harvoinpa Kapkaupungissa on. Tuulet puhaltavat ja aurinkoisenakin päivänä Pöytävuori on usein huputettu ikonisella pilvihupullaan. Mitä Pöytävuoreen tulee, koskaan et voi tietää millainen sää huipulla on tunnin päästä. Me kyttäsimme kaksi päivää sopivaa keliä tälle retkelle ja lopulta onnisti.

Rinnettä ylös tarpoessa hapotti, väsytti, hengästytti. Välillä jopa kadutti. Tuntui että mäki vain jatkui ja jatkui. Kunnes sitten, kuin tyhjästä, 95 minuutin kiipeämisen jälkeen seisoimmekin huipulla, todeten, että eihän se nyt niin paha rasti sitten ollutkaan. Niin se mieli muuttuu nopeasti.

Vaikka matkalla kaikenlaista tuli koettuakin, huipulle päästyämme onneksi aurinko paistoi. Helpotus, ilo ja riemu kiipeämisen onnistumisesta otti vallan. Siinä, Kapkaupungin yllä istuessa, oli olo aika mahtava. Ne maisemat tuntuivat edellistä kertaakin paremmalta nyt, kun niiden saavuttamiseksi oli nähnyt vähän enemmän vaivaa.

Ei, se ei lopulta ollutkaan hullun homma, se oli hienoa hommaa. Kyllä se kipuaminen oli jokaisen hikipisaran ja ärräpään arvoinen, ehdottomasti.