Preikestolenin patikan piti olla helppo ja nopea pyrähdys Norjan matkan alkupäässä. Reilun 7,5kilometrin lenkki ei paljoa energiaa veisi – tai näin ajattelin. Edellisenä päivänä tehty 10kilometrin patikka Kjeragboltenille painoi selkeästi jaloissa, mutta ajattelin, että puolet vähemmän nousua sisältävänä ja muutaman kilometrin lyhyempänä reittinä Preikestolen olisi helppo nakki. Todellisuudessa reitti oli kyllä selkeästi lyhyempi ja loivempi kuin edellisen päivän koettelemus, mutta henkisesti se taisi lopulta olla kaikista Norjan patikointiretkistä rankin.

Preikestolen maan yhtenä suosituimpana patikkapolkuna on varsin hyväkuntoinen, eikä luonnonvaraisesta polusta täällä ole tietoakaan. Nepalista lennätetyt Sherpat ovat tehneet loistavaa työtä täällä, kuten myös monessa muussakin paikassa ympäri Norjan – patikkapolkuja on paranneltu isolla kädellä aina vuodesta 2000 asti yli sadassa eri kohteessa, tehden maan upean maaston entistä paremmin luontoaan rakastavan kansan, ja maassa vierailevien turistien ulottuville. Vähätellä reitin vaativuutta ei silti pidä, sillä pitkiä ja puuduttavia askelmia ja välillä hyvin jyrkkiäkin pätkiä on matkalla paljon.

Sohvaperunalle reitti on varmasti piinaava, mutta peruskuntoinen tästä selviää. Matkalle on hyvä varata kunnon tukevat vaelluskengät, sillä peruskestävyyden lisäksi myös nilkat joutuvat ajoittain koville. Toki on todettava että todistimme tuona päivänä myös reitin suorittamisen korkokengissä – jotain, mitä ei missään nimessä voi suositella edes pahimmalle vihamiehelleen.

Preikestolen on yksi Norjan suosituimmista päiväpatikoista, vuosittaisten vierailijoiden määrän kohottua viime vuosina jo 300 000 pintaan ja vuosi vuodelta kävijäennätykset kirjoitetaan uusiksi. Mistään harvinaisesta kohteesta ei siis tälläkään kertaa ollut kyse. Paikan suosio on helppo ymmärtää – reitti on suhteellisen helppo, sen kulkee rauhallisellakin tahdilla eestaas 3-4 tunnissa ja maisemat perillä ovat kerrassaan upeat.  604metriä Lysefjordin yläpuolella kohoavalta tasanteelta on esteetön, pystysuora pudotus vuonoon. Korkeanpaikan kammoiselle paikka varmasti on painajainen muutaman metrin levyisen polun kulkiessa lopussa aivan kielekkeen reunalla, mutta sen jälkeen avautuvat maisemat ovat myös melkoisen eeppiset(myös sateisena päivänä) ja siksi Preikestolen onkin päätynyt niin monien kuvien kohteeksi.

Mutta suosiolla on hintansa. Olimme paikalla sateisena maanantai-aamuna elokuun lopussa ja se, mistä Preikestolenin tulen muistamaan ikuisesti ei suinkaan ole sieltä avautuneet (jokseenkin sumuiset) maisemat, vaan ihmismassat. Ihmisiä nimittäin oli tungokseksi asti ja päivän aikana useampaankin otteeseen kiittelin sitä, että emme aivan suosituimpaan aikaan olleet liikenteessä ja lopulta kauhulla ajattelinkin, mikä tilanne poluilla olisi korkeimman sesongin aikaan, etenkin viikonloppuisin.

Aloitimme kipuamisen kello yhdeksän aikaan aamulla, ajatellen että olisimme hyvissä ajoin liikenteessä, eikä paikalla vielä olisi niin paljoa väkeä. Toisin kävi. Samaan aikaan kun pääsemme parkkipaikalle, paikalle kurvaa neljä tupaten täynnä olevaa bussia. Parkkipaikalla niitä on pysäköineenä jo kolme. Siihen päälle vielä loputon määrä henkilöautoja. Polun alkua parkkipaikalta ei todellakaan ollut vaikea löytää, sillä ihmisvirta oli loputon. Harmitti, ettei poluille ollut päätynyt jo aiemmin, sillä reippaimmat retkeilijät kun tulivat meitä jo vastaan siinä kohtaa, kun ensimmäisiä metrejämme polulla vasta taivalsimme ja auringon noustessa alueella kuulemma oli varsin rauhallista.

Optimistinä ajattelen, että ehkä alku toimii pullonkaulana ja vähitellen ruuhka helpottaa kun väki hajaantuu kulkemaan eri tahtia. Väki kyllä hajaantuu, mutta niin hajaantuu myös niissä ryhmissä, jotka saapuvat paikalle hiukan ennen meitä, tai meidän jälkeen. Lopputuloksena koko matkan saat kulkea joko ohitettavana, tai ohittajana. Matkanteko ei suinkaan ole nautintoa, sillä etenkin koiran kanssa matkalla ollessa sitä kaipaa hiukan normaalia enemmän väliä poluilla, ettei itselle, koiralle tai takana kulkijalle käy pahasti. Sitä tilaa ei kuitenkaan ollut tarjolla.

Säännöllisin väliajoin takana kulkevan hengitys alkaa kuulumaan niin kovaa, että vaikka tahti jonossa kävellessä on sopiva, päästän mielummin kantojani potkivan kulkijan ohitse ja jätän 2-3metriä väliä – vain löytääkseni itseni alle kahdessa minuutissa samasta tilanteesta uudestaan. Vaikka vielä menomatkalla väkeä on edes etäisesti siedettävästi ja välillä on jopa sen verran väljää, että maltan kaivaa kameraa käsiini, on takaisin tullessa jonokävely jatkuvaa alusta loppuun.

Vaikka monin paikoin polku Preiekstolenille onkin hieno, ei maisemien ihailusta paluumatkalla tullut mitään, sillä kaikki energia kului sisäisen ihmisvihaajan kurissa pitämiseen ja kohtauksen välttämiseen. Rauhallisesta ja rennosta retkessä luonnon keskellä ei tällä kertaa ollut tietoakaan, vaikka kuvat ehkä ajoittain jotain muuta saattaakin antaa ymmärtää, niitä kuvia kun otettiin tällä reissulla vain jos tilaa ympärillä oli runsaasti, eli hyvin harvoin..

Kyllä, ihmismassat pääsivät ihon alle, mutta mitäpä sitä toisaalta asiasta kiukuttelemaan, ihan yhtäläinen oikeus kaikilla paikalla oli olla. Eniten ehkä kismitti se, että olin ajatellut saavani viettää rentouttavan päivän luonnossa, mutta todellisuus tarjoili lopulta toisenlaisen lopputuloksen.

Preikestolen toimi kuitenkin hyvänä muistutuksena siitä, kuinka todellisuus ei vastaa aina sitä mielikuvaa, jonka internetin ihmeellinen maailma luo. Kyllä, paikka oli juuri niin hieno kuin ajattelinkin, mutta se ei suinkaan ole autio ja aurinkoinen aina. On itseasiassa huomattavasti todennäköisempää, että vastaava maisema tervehtii huipulla, kuin että vuonoon avautuu kirkkaat ja esteettömät maisemat. Ja vielä epätodennäköisempää on, että saat ihailla niitä maisemia rauhassa ja nauttia luonnon kauneudesta täydessä hiljaisuudessa. Norjan ja luontomatkailun suosio on viime aikoina kasvanut, ja viimeistään Preikestolenilla sen näkee.