Robben Island – rotusortoa ja anteeksiantoa Kapkaupungissa

Freedom cannot be manacled – vapautta ei voi kahlita. Nämä sanat suurilla kirjaimilla kirjoitettuna tervehtivät meitä rantautuessamme pienelle Robben Islandin vankilasaarelle Kapkaupungin edustalla. Lausuma tuntuu kovin kummalliselta, olemmehan saapuneet juuri saarelle, joka toimi poliittisten vankien säilytyspaikkana apartheidin aikaan. Vuosia tämä saari toimi päänäyttämönä tuhansien ihmisten painajaisille laillistetun rotusorron ollessa voimakkaimmillaan. Nuo sanat kuitenkin aukeavat vähitellen vierailun aikana, sillä kaikesta pahasta huolimatta Robben Island nykyään symboloi ihmismielen vahvuutta, enemmän kuin julmuutta, niinkin hämmästyttävältä kun se voi tuntua. Karujen kohtaloiden alla tarinat saarelta kertovat anteeksiannosta, periksiantamattomuudesta ja toivosta. Saarella vietettyjen tuntien aikana nämä tervehdyssanat avautuvat vähitellen ja pois lähtiessä olen jo sitä mieltä, että ne sopivat saarelle mitä parhaiten.

Menomatka tuntui tappavan tylsältä ja hitaasti etenevältä. Pieni, tasainen saari tuntui lähenevän piinaavan hitaasti. Kapkaupunki ja sen takana kohoava Pöytävuori taas ei tunnu loittonevan ollenkaan. Heti laiturille astuttua kovaäänisistä alkaa kantautumaan kuulutuksia – siirtykää välittömästi bussien luo. Kävelemme jonossa reippain askelin kohti bussia. Pian sama kuulutus kuuluu uudestaan. Olo on melkein kuin vangilla konsanaan.

Ennen kuin bussi ehtii edes liikahtamaan, aloittaa nuori ja innokas oppaamme tarinankerronnan. Uhman kuulee herran äänestä selkeästi. Kiihko, jolla historian käänteitä kuvaillaan, on aistittavissa bussin perälle asti. Joko hän on omaksunut roolinsa hyvin, tai sitten apartheidin synkät käänteet ovat syvällä hänen tunteissaan. Ja miksipä ei olisi, onhan historia ja tapahtumat saarella synkkiä. Välillä uhma on aistittavissa käsinkosketeltavasti kun hän kuvailee saaren tapahtumia. Kuinka koirillakin oli paremmat oltavat kuin hänen sukulaisillaan.

Monessa kohdassa on vaikea ymmärtää, mikä on saanut ihmisen tekemään kaikkea kuulemaani. Tämä, jos mikä on sitä tuskaturismia parhaillaan, tai pahimmillaan. En nauti tunteesta, jonka oppaan tarinoiden kuunteleminen saa aikaan. Tieto lisää tuskaa, mutta toisaalta se auttaa myös ymmärtämään asioita, siitäkin huolimatta ettei niitä hyväksyisikään.

Ajamme bussissa ympäri saarta. Takapenkiltä näkee huonosti ympärille, on vain keskityttävä kuuntelemaan oppaan uhmakasta kerrontaa. Robben Islandilla voi vierailla vain opastetuilla kiertomatkoilla, eikä saarta pääse vapaasti tutkimaan. Alkuun ajattelin sen olevan huono juttu, lopulta olin vain tyytyväinen. Yksin kierrellen kaikki ne tarinat olisi jääneet kuulematta, kaikki ne tunteet tuntematta. Kotiinviemisenä olisi vain kasa kuvia ja pari satunnaista muistoa.

Jossain kohtaa oppaamme kertoo meille, että joukossamme on erityinen vieras. Kyseessä on saaren entinen vanki, joka kertoo elämästä saarella vangin näkökulmasta. Siinä missä nuoren oppaamme ääni on täynnä kiihkoa ja uhmaa, huokuu tämän entisen vangin olemus rauhaa. Ääni on tyyni ja vakaa, asioita ja tapahtumia kuvataan lempeällä äänellä. Jopa niitä kovimpia, henkilökohtaisia kokemuksia, joita seitsemän vuoden vankeuden aikana sai kohdata.

Kuuntelemme hiljaisuudessa tarinoita vuosien varrella samalla, kun kierrämme saarta. Jossain kohtaa nousemme ulos bussista, pääsemme rakennuksiin sisälle. Vierailemme selleissä, katsomme pientä koppia, selli numero viittä, jossa Nelson Mandela vietti suuren osa 27 vankivuodestaan. Se ei juuri koirankoppia suurempi ole.

Moneen otteeseen Robben Islandista etukäteen opiskellessani, ja myös tuon kierroksen aikana, jollain tavalla ärsyynnyn siitä, kuinka vahvasti Mandela edellä tarinoita kerrotaan ja saarta mainostetaan, jättäen vangit auttamatta varjoon. Onhan se toki ymmärrettävää, olihan Mandela varsin merkittävä rotusorron vastainen taistelija vuosikausia ja ansaitsee kunniansa ehdottomasti ja maailmankuulu keulakuva tekee harvoin pahaa kohteen houkuttelevuudelle, jos sitä siis tavoitellaan. Mutta on saarella muitakin merkittäviä ja tunnettuja henkilöitä vankina ollut, muun muassa maan nykyinen presidentti Zuma vietti täällä 10 vuotta, mutta sekin hämmästyksekseni mainitaan vain sivulauseessa.

Mitä pidemmälle kierros etenee, sitä enemmän ihailen oppaamme tyyneyttä ja ystävällistä äänensävyä. Samalla kun hän kertoo pitkistä ja tuskallisista vuosista vankina, hän myös kertoo, kuinka nykyään on voinut antaa monelle menneet anteeksi ja jopa ystävystyä miesten kanssa, jotka hänen vankivuosinaan toimivat vartijoina. Kertoo, kuinka vuodet vankeuden jälkeen ovat auttaneet ymmärtämään ihmisiä ja heidän toimintaa rotusorron ollessa pahimmillaan. Huolimatta kaikesta siitä tuskasta, nöyryytyksestä ja epätoivosta, mitä saarella tuli koettua, hän ei kanna kaunaa.  Nykyään saarella työskenteleekin useita entisiä vankeja sulassa sovussa niiden kanssa, jotka olivat vielä muutama kymmenen vuotta sitten henkilökohtaisesti sortamassa heidän oikeuksiaan. Ihmismieli todellakin on ihmeellinen, tässä kohtaa varsin ihailtava. Ja minä kun saatan pahimmillaan kantaa kaunaa pitkään, jos joku sanoi pahasti….

Vaikka Robben Islandin vierailu antaakin ymmärtää, että moni asia on muuttunut parempaan, ei rotusorron seuraukset toki vieläkään Etelä-Afrikassa ole ohi. Valheellista kuvaa kaiken taaksejättämisestä on siis turha muodostaa. Monien lähteiden mukaan pinnan alla kytee yhä, jollain tapaa viime vuosina vielä voimakkaammin kuin ennen. Historian painolasti kulkee maassa mukana todennäköisesti pitkään, eivätkä kaikki vielä pitkään aikaan varmasti ole valmiita antamaan anteeksi vuosikymmenten vääryyksiä.

Paluumatkalla pieni joukko ihmisiä ohjataan pieneen Dias-nimiseen alukseen, meidät muiden mukana. Purkki näyttää vähintäänkin epäilyttävältä, joten oletan menomatkalla käytetyn katamaraanin kohdanneen teknisiä haasteita. Matkalla henkilökunta mainitsee Diasin olleen se samainen vene, jolla myös Nelson Mandela aikanaan kuljetettiin vapauteen. Tyynelläkin säällä aallokko keinuttaa paluumatkalla venettä melkoisesti, sen seurauksena useampikin matkustaja saa kunnon suihkun aallokon pärskäyttäessä vedet komeasti kannelle. Historiallisessa veneessä on toki tunnelmaa, mutta ei se matkustusmukavuudeltaan se paras ole. Olen kuitenkin varma, että Mandelalle ei olisi tullut mieleenkään valittaa tästä. Taas hetkiä, jolloin oli syytä pistää oma perspektiivi uusiksi.