Seceda – päiväpatikoiden Dolomiittien huikeille huipuille

Vain yksi kuva, se vaadittiin aikanaan, jotta minut saatiin kiinnostumaan Dolomiiteista. Törmäsin siihen kuvaan kai Instagramissa, tuossa loputtoman matkainspiraation pirullisen ihanassa maailmassa. Kuvassa näky tervästi viistoon kohoavat vuorenhuiput, ympärillä levittäytyi jyrkät rinteet. Mystinen usva ympäröi vuorenhuippuja ja kukat kukkivat kauniisti etualalla. Jossain näkyy pari pienenpientä ihmistä tuomassa kuvaan perspektiiviä, osoittamassa, että ihan mistään pikkuisista kivistä ei nyt ole kyse.

Kuvan kohde oli hyvin erinäköinen kuin vuorenhuiput yleensä. Ja minä innostuin heti. Paikka näytti sen verran hienolta, että pakkohan sinne olisi päästä. Niin, ei siihen tarvita kuin yksi kuva ja saatan alkaa suunnittelemaan matkaa pahimmillaan maailman toiselle puolelle, ihan tosissaan. Maisemahullu syttyy helposti ja nopeasti – niin hyvässä kuin pahassakin.

Mutta tuossa näkemässäni kuvassa oli ongelma. Se ei kertonut ollenkaan, missä kyseinen kohde oli. Kului aikaa, törmäsin samaan kuvaan uudestaan. Sillä kertaa selvisi jo että se on Dolomiiteilla – sentään manner ja maa oli viimein selvillä. Kolmannella kerralla sitten tärppäsi ihan nimen kanssa. Seceda. Kirjoitin nimen välittömästi Googlen karttaan ja sain selville, minne Italiassa seuraavaksi haluaisin: Val Gardenan laaksoon ja sitä reunustavalle rinteelle. Sieltä löytäisin (muun muassa) tämän kauniin kohteen.

Ja sinne me siiten kesälomalla myös päädyttiin, Secedan mahtipontisten rinteiden huipuille, ihailemaan sitä samaa maisemaa, jota olin jo useammasta kuvasta ehtinyt näkemään.

Mutta kuinka ollakkaan, ei nämä mystiset, mahtipontiset ja jylhät huiput sitten hurmanneetkaan ihan niin totaalisesti.

Ei kannata ymmärtää väärin. Kauniit ne maisemat oli kyllä ja huiput kaikkea sitä mitä odotinkin. Dolomiitit oli vain ehtinyt jo edellisten päivien aikana näyttämään niin paljon parhaita puoliaan, että tuntui että Seceda ei sitten kuitenkaan ollut niihin verrattuna niin järjettömän erilainen, vaikka upea olikin. Meidät oli vain yksinkertaisesti jo ehditty kyllästämään upeilla maisemilla.

Voisi jopa todeta hieman kliseisesti, että on ärsyttävää kuinka nopeasti sitä voikaan turtua kaikkeen mahtavaan, jos siitä pääsee kokemaan sarjatulella. Sellainen paikka Dolomiitit nimittäin on.

Mutta, ei sitä mitenkään voi kieltää ettenkö olisi nauttinut suunnattomasti niistä maisemista, tai sitä, etteikö tuolla huipulla olisi ollut ilo olla – istuskella kallionreunalla alppiruusujen keskellä, katselemassa kun edessä murmelit vipeltävät pitkin rinteitä. Esteettömät panoramamaisemat tarjosivat silmänruokaa sekä Itävällan lumihuippuisten alppien, että aurinkoisen Val Gardenan suuntaan. On sitä rumempiakin paikkoja tullut vastaan, totesin.

Siinä vuorenrinteillä istuskellessa, terävillä kielekkeillä seisoskellessa ja kauas vuorille tuijotellessa elämä tuntui aika mahtavalta.

Päiväpatikointia Secedan ympäristössä

Seceda on siitä mukava kohde, että sinne pääsee helposti tuolihissillä Ortisein kylästä. Kävelyä tulee ehkä sata metriä ja on jo näissä maisemissa, lompakkoa kuritetaan parilla kympillä ja takapuoli puutuu parikymmentä minuuttia. Suuri seikkailu tänne päästäkseen ei ole pakollinen.

Mutta kuten meille tyypillistä, helpoin ratkaisu ei taaskaan ollut mielekkäin. Sen sijaan reissusta Secedalle muodostui yli kuuden tunnin patikointireissu. Ja melkoisen upea reissu siitä sitten tulikin!

Aurinko paistoi täysin pilvettömältä taivaalta, ilma oli miellyttävän lämmin ja tuuli humisi juuri sopivasti viilentäen oloa näillä jyrkillä rinteillä kävellessä. Näetkö nuo Secedan huipun kaltevuudet? Se kertoo siitä, kuinka polut ei suinkaan kulkeneet sillä tasaisimmalla pinnalla. 

Reisilihakset huusivat taas hoosiannaa ja syke huiteli useaan otteeseen maksimitaajuudella, kun kipusimme kohti Secedan maisemapaikkoja. Siinä rinteen puolivälissä puuskuttaessa, vieressä pyörivää hiihtohissiä ja kyydissä olevia hymyileviä ihmisiä tuijotellessa sitä taas mietti, miksi ihmeessä sitä lähti tähän patikoinnin hulluuteen, kun helpollakin pääsisi. Ja sitten sitä pohti, että moneskohan kerta tuo tänä vuonna oli, kun se sama asia kävi mielessä. Kerrasta ei selkeästi voi oppia.

Mutta kyllä Secedan huipulle ja sitä ympäröiville Val Gardenan rinteille painetut askeleet olivat hienoja. Katumus ratkaisusta vain hetkellistä,  kyllä loppupeleissä kiitollisuus vei voiton monin kerroin.

Meillä oli karkea reittisuunnitelma tiedossa jo aamusta, kun hyppäsimme Col Raiserin gondolihissiin, joka vei meidät rinteiden puoliväliin asti. Secedan ympäristö on miinoitettu lukuisilla patikkapoluilla ja reitit risteävät niin tiheään, että valinnan varaa on melkeinpä liikaakin. Se on selvää, että jokaiselle löytyy sopivan mittainen reitti näiltä rinteiltä, oli toiveina sitten kävellä vain kymmenen minuuttia, tai kymmenen tuntia. Tai ihan mitä vain niiden välillä. Myös rifugioita on tiheään tahtiin vuoren rinteellä, joten ilman evästä ja kunnon taukopaikkaa ei tarvitse pärjätä, vaikka olisikin huonosti valmistautunut päivään. Osa reiteistä, etenkin aivan Secedan huippujen ympäristössä on melko ruuhkaisia, mutta mitä kauemmaksi menee, sitä hiljaisempaa tulee. Luonnonrauhaa on kyllä tarjolla sitä kaipaavalle.

Saimme nauttia mielettömistä maisemista jo kauan ennen Secedalle pääsyä, kahvitella ehkä tyylikkäimmässä majatalossa, jonka matkan aikana näimme (Baita Sofie) ja mikä parasta, saimme seurata laumaa karvalehmiä laiduntamassa vuorenrinteillä.  Itseasiassa yksi suurimmista toiveista Dolomiittien patikoinneille oli, että jossain vaiheessa ylämaankarjaa tulisi vastaan, ja täällä se sitten tapahtui. Olipa joukossa yksi parin päivän, sekä parin viikon ikäinen vasa, joiden halpuilevaa menoa oli varsin viihdyttävä seurata.

Myös Secedan jälkeen sama teema toistui, kun ympärillä olevat maisemat jaksoivat tunti toisensa jälkeen lähinnä hämmentää. Niskat meinasi mennä säännöllisesti nurin vieressä kohoavia huippuja tuijotellessa, ja leukaa sai keräillä nilkkojen tasalta säännöllisesti, kun ne vain jatkoivat auki loksahteluaan ihan jatkuvasti.

Lehmiä ja aaseja poluilla tuli vastaan sen verran, että välillä tuntui kuin olisimme kävelleet maatilalla, emmekä vuorilla.

Lopulta vielä saimme useamman kilometrin verran patikointiseuraa Ameliesta – rinteillä laiduntavasta harvin sosiaalisesta lehmästä, joka kulki kannoillamme välillä hiukan turhankin innokkaasti ja tuttavallisesti. Lauman hylkäys tuntui tapahtuvan yllättävän helposti ja me vaikutimme ilmeisesti turhan viihdyttävältä seikkailuseuralta. Kyllä siinä moneen kertaan oli naurussa pidättelemistä, kun kannoilla kuului kilpaa lehmänkellon kilinää, ammuntaa ja tuhinaa. Juttua rouvalla nimittäin riitti ja personal space ei ollut tuttu konsepti.

Amelie roikkui kannoilla pieneltä ikuisuudelta tuntuvan ajan. Kerran jo luulimme onnistuneemme karistamaan seuralaisen ja pysähdyimme makoilemaan nurmelle hetkeksi, vain kuullaksemme pian viereisen nyppylän takaa Amelien kutsuhuudon. Vitsailin Ollille, että onnistuimme löytämään hänelle kilpailevan tyttöystäväehdokkaan, jota ei niin helposti jätettäisikään.

Amelien kanssa tiet lopulta erkanivat. Vesipiste oli lopulta kiinnostavampaa seuraa hänelle, ja me saimme jatkaa matkaa kaksin takaisin patikkamme lähtöpistettä, Col Raiserin gondolihissiä, joka sai kuljettaa meidät ja patikoinnista vetelät jalkamme takaisi Val Gardenan pohjalle.

Hississä tuli taas todettua, että kyllä vuorilla ihmisen vain on hyvä olla. Pää oli jälleen kerran pyörällä raittiista ulkoilmasta, mahtavista vuoristomaisemista ja eläinkohtaamisista. Illalla ei liiemmin tarvinnut taas unta odotella, kun koko päivän oli painellut pitkin vuorenrinteitä.