Kaliforniassa sijaitseva Sequoia on kansallispuisto, johon minun ei pitänyt edes päätyä USA:n road tripilläni. Suunnitelma oli kulkea Las Vegasista Death Valleyn kautta Yosemiten kansallispuiston itäosiin ja sieltä puiston halki Yosemiten laaksoon. Kun sitten Yosemiten halki kulkeva Tioga road pysyi talven jäljiltä suljettuna loppuun asti, eikä alkuperäinen reitti ollut lopulta mahdollinen, oli suunnitelmaa muutettava. V
Järkevin kiertotie vei etelän kautta Yosemiteen ja Death Valley tälle reitille vielä olisi osunut, mutta kun ennusteet lupasivat jopa 50 asteen lämpötiloja puistoon(toukokuussa!), oli selvää että oma lämmönsietokyky ylittyisi mennen tullen. Suunnitellun välipysähdyksenkään osalta suunnitelma ei sitten lopulta ollutkaan sopiva. Oli keksittävä vaihtoehtoiselle reitille vaihtoehtoinen pysähdyspaikka ja hetken karttoja tutkailtuani se löytyi lopulta Sequoian kansallispuistosta – Yhdysvaltojen suurimpien puiden kodista.
Sequoian kansallispuisto ja jättimäiset mammuttipetäjät
Amerikassa kaikki on suurempaa, kuuluu tunnettu lausahdus. Tämän reissun perusteella voin todeta, että ainakin puiden osalta väittämä on totta. Ja käpyjen. Sequoian kansallispuistossa kasvavat mammuttipetäjät ovat lajiltaan maailman suurimpia ja teiden varsilla nähdyt kävyt välillä hillittömiä.
Puiston ehdoton vetonaula on General Sherman – maailman suurin puu. 83 metrin korkeudella ja 11metrin halkaisijallaan puun runko on melko näyttävä. Vielä kahdenkymmenen metrin korkeudessakin rungon halkaisija on yli viisi metriä ja puun suurimman yksittäisen oksankin halkaisija on yli kaksi metriä! Ikää tällä jättiläisellä on jotain 2300 ja 2700 vuoden välillä, joten ei ihme että pienestä risusta on ehtinyt ajanmyötä kasvaa vähän järeämpi yksilö.
Massiivinen on ainoa oikea termi kuvaamaan tätä jättiläistä. Se on niin suuri, että ei se mahtunut edes pystysuuntaiseen panoramakuvaan kohtalaisen laajan kuvakulman omaavalla linssilläni. Yritin saada kuvan siitä kokonaan, epäonnistuin totaalisesti. Sen sijaan niskat sain melkein nurin sen latvaa tuijotellessani.
Mutta ei General Sherman mitenkään spektaakkelimaisen erikoinen nähtävyys ollut. Todellisuudessa Sequoiassa on jättikokoisia puita niin paljon, että kun niitä olin jo pari tuntia tuijottanut ennen General Shermanin luokse pääsyä, en enää nähnyt tässä maailman suurimmassa puussa mitään erikoista. Kaikki ne muut puut näyttivät lähes yhtä suurilta, ja niin ne olivatkin. Metri pituuteen, tai parikymmentä senttiä halkaisijaan on aikamoista kohinaa näissä mittasuhteissa, puut vaan ovat niin jättimäisiä.
Sequoian jättimäisten puiden keskellä kävellessä tunsin oloni pieneksi, todella pieneksi. Olen jo moneen otteeseen maininnut siitä, kuinka mahtipontisten luonnonmuodostelmien äärellä sitä tajuaa oman mitättömyytensä, mutta täällä tunne oli erilainen. Tuntui ihan siltä, kun joku olisi kutistanut minut miniversioksi itsestäni. Puut olivat aivan normaalin näköisiä, mutta paljon, paljon suurempia kuin mihin oli tottunut. Muurahainen metsässä, sellainen se fiilis välillä oli puiston poluilla vipeltäessä.
Valokuvissa puiden todellista kokoa on vaikea tietysti hahmottaa, mutta alla olevissa kuvissa mittasuhteet ehkä hahmottaa paremmin, niissä kun jokaisessa on ihminen tai pari mukana, mutta jokainen näyttää pieneltä muurahaiselta jättimäisten puiden keskellä kävellessä.
Kauniiden kanjonimaisemien Kings Canyon
Päätän jättää punapuiden ihmettelyn nopeasti vähemmälle, sillä puut alkavat parin tunnin kiertelyn jälkeen toistamaan itseään. Suuntaan auton nokan Sequoian kyljessä sijaitsevan Kings Canyonin kansallispuistoon, ja siellä suoraan kohti kanjonin alaosia.
Myöhään iltapäivästä liikenne on jo vähäistä, monin paikoin puisto tuntuu jopa autiolta. Kanjonin pohjalla oli jopa paikoitellen kummallista ajella, kun yhtään autoa ei tullut vastaan, eikä ketään näkynyt mailla halmeilla. Epäilin hetken jopa että puisto olisi suljettu, mutta pikainen tarkistus sai varmistumaan, että näin ei suinkaan ollut. Kings Canyon vain on suosioltaan aika paljon pienempi, eikä myöhäinen iltapäivä ollut ehkä se paras vierailuajankohta kanjonin pohjalla.
Vierailu Kings Canyonissa jäi lyhyeksi läpiajoksi. Ajoin alas kanjoniin, ja siellä kulkevan tien päätyyn asti. Ihailin jylhiä kanjonin seiniä, valtoimenaan pauhaavaa koskea, ja ympäröivää seesteisen hiljaista tunnelmaa. Aurinko oli jo aloittanut laskunsa, ja syvällä kanjonin pohjalla valo alkoi vaihtua varjoiksi jo kauan ennen auringonlaskua.
Kaunista täällä silti oli. Kanjonin reunalla mutkittelevalla tiellä näköalapaikkoja oli runsaasti, niillä jokaisella teki mieli pysähtyä. En välttämättä olisi kaivannut täällä juurikaan enempää aikaa, mutta ehkä aikaisempi ajankohta olisi ollut parempi, sillä aurinko alkoi laskemaan varsin nopeaa tahtia, ja hämärä alkoi hiipimään niin, että viimeisellä näköalapaikalla sainkin todistaa taas yhtä kaunista auringonlaskua. Siihen oli hyvä päättää vierailu Sequoian ja Kings Canyonin kansallispuistoissa ja suunnata auton nokka kohti seuraavia seikkailuja.
