Spitzkoppe – Namibian Matterhorn

Kohde on helppo bongata jo kauan ennen alueelle saapumista, sillä korkealle kohoava kalliorykelmä keskellä aavikkoa nousee esiin ympäristöstään silmiinpistävästi. Mitä lähemmäksi saavumme, sitä useammin sanon Ollille seis – haluan pysähtyä, kuvata ja katsoa. Pehmeänä kumpuilevaa kalliota. Rinteillä näkyy lähes täydellisen pyöreitä lohkareita ja erinäköisiä kalliomuodostelmia. Sinistä taivasta vasten, keskellä Namibian autiota maastoa Spitzkoppe, seuraava kohteemme, näyttää jotenkin kummalliselta. Kummalliselta ja karulta, mutta jollain oudolla tavalla varsin vaikuttavalta.

Spitzkoppe, lempinimeltään Namibian Matterhorn, ei missään nimessä paini sveitsiläisten vuorien kanssa samassa sarjassa. Siitäkin huolimatta 700m ympäröivää maastoa korkeammalle kohoavat kallioseinät, yhdessä kuivan ja karun autiomaan kanssa luovat melkoisen upean näyn. Ympärillä levittyy vain kuivaa ja karua maata silmän kantamattomiin. Kalliomuodostelmien väitetään olevan jopa 700 miljoonaa vuotta vanhoja ja sen juurilta löytyvien kalliomaalaustenkin historia yltää jopa 4000 vuotta ajassa taaksepäin. Alueella on siis historiallista ja kulttuurillista arvoa, mutta suurin osa vierailijoista taitaa silti tulla paikalle meidän tavoin ihan vain maisemien ja erämaa-kokemuksen vuoksi. Tai sitten kiipeilemään kallion rinteille – sekin olisi ollut mahdollista.

Spitzkoppeen päädytiin oikeastaan vain siksi, että yksittäisille päiville ei haluttu liikaa autossa istumista. Ja pientä mielikuvitusta käyttäen, osui Spitzkoppe ainakin melkein reitille Etoshan kansallispuistosta Swakopmundin rantakaupunkiin. Se oli siis ennen kaikkea paikka huilaustauolle Namibian kierroksen puolivälissä – hengähdyshetki ilman sen suurempia suunnitelmia.

Etoshasta lähdettäessä Olli kysyi, että mikäs paikka tää Spitzkoppe oikein on, että mihin minä häntä nyt olen viemässä. Totesin että se on kivikasa keskellä ei mitään, ja sen lisäksi edessä on alkeellisin majoituspaikka koko reissulla. Herran ilme oli, jälleen kerran, hieman kyseenalaistava. Onneksi edistystä vuosien varrella on kuitenkin tullut sen verran, että joskus mölyt pysyvät mahassa silloinkin, kun allekirjoittaneen suunnitelmien hienous ei aivan yhdeltä istumalta aukene.

Ja hyvä että pysyi, sillä paikalle päästessä ensimmäinen sana taisi olla Wau. Spitzkoppesta lähdettäessä herra vielä totesi, että tämä oli yksi parhaista kokemuksista tähän mennessä.  Se on paljon se, ottaen huomioon että mitään täällä ei oikein tehty, ja että juuri oltiin tuijoteltu mm. leijonaa silmiin Etoshassa.

Saavuimme Spitzkoppen leirialueelle vain kuullaksemme, että varauksemme ei ole järjestelmässä. Maksua ei taidettu koskaan muistaa lähettää. Koska olimme paikalla jo aikaisin iltapäivästä, oli tilaa onneksi vielä runsaasti, ja pääsimme valitsemaan paikkaamme vapaista paikoista.

Kiertelimme parikymmentä minuuttia pitkin leiriä, katsellen vapaita paikkoja, osaamatta päättää mihin majoittua. Jotain leirintäalueen koosta kertoo se, että noin kahdessakymmenessä minuutissa autolla ehti katsastamaan vain kymmenkunta paikkaa, ja puolet jäi näkemättä. Jossain kohtaa kuitenkin totesimme, että etsintä saa riittää, paikka numero 14 saisi kelvata. Se oli kaukana kaikesta, maisemat oli mieluisat, ja viereinen leiripaikkakin oli niin kaukana, että sinne ei nähnyt eikä kuullut. Vastaanottoon oli matkaa kilometri, samoin juoksevaan veteen ja sähköön.

Olin onnellinen, että tämä ei ollut meillä ensimmäinen kohde, jossa yövyimme, muutoin olisi voinut tulla melkoinen telttailun alkeet-kokemus ensikertalaiselle. Olimme kirjaimellisesti keskellä ei mitään. Paras merkki minkään sortin elämästä ympärillämme oli satunnaiset liukumiinat maassa. Eläimiä alueella siis oli, mutta ainoat havainnot vierailun aikana oli lopulta vain yksinäinen aasi ja kasa kalliotamaaneita, eli paikallisittain dassieita.

Auto pistettiin iltapäivällä heti leiripaikan löytymisen jälkeen parkkiin. Loppupäivästä ei sitten tehty muuta kuin oltiin, syötiin ja käytiin ”vähän” kävelemässä. Alue on sen verran laaja, että ”lyhyt kävely” johti (niin kovin yllättäen taas) reilun 10km lenkkiin – ja tämä kaikki leirintäalueen sisällä. Tuohon mahtui paitsi paljon tallustelua hiekkapoluilla, myös muutama aiemmin mainittu eläinhavainto.

Allekirjoittanut kävi myös kiipeilemässä kallioiden päällä (sallittua ja suositeltua), herran jäätyä maan tasalle ihmettelemään suomalaisapinaa – oli kuulemma väärät kengät jalassa, tai jotain. Jos maisemat olivat maan tasalla upeat, niin ei nämä kivisillan vierestä/alta aukeavat ainakaan huonommat olleet.

Koko vierailun aikana Spitzkoppessa tuli vastaan vain kymmenkunta ihmistä. Alueella varmasti oli enemmänkin väkeä, mutta kun tilaa temmeltämiselle oli enemmän kuin tarpeeksi, täällä todellakin sai olla rauhassa.

Illalla sitten auringon laskiessa Spitzkoppen kallioiden taakse, taivaan värittyessä punaisen ja oranssin sävyillä, oli nuotion ääressä punaviinilasin äärellä istuskellessa todettava, että ”kasa kiviä keskellä ei mitään” pääsi yllättämään. Hengähdyshetki oli siinäkin mielessä hyvä, että kun yksi päivä meni tehdessä ”ei mitään”, jaksoi seuraavana päivänä taas hyvin jatkaa matkaa.

Spitzkoppessa olisi voinut myös suorittaa kasan aktiviteetteja – kiipeillä kallioseinillä tai vaeltaa pidempiäkin kierroksia, sillä osa alueesta on nähtävissä vain opastetuilla kierroksilla. Täällä voisi käydä katselemassa vanhoja kalliomaalauksia, tai heppastella pitkin polkuja. Näitä kohtaan meillä ei mielenkiinto, aika ja jaksaminen kuitenkaan riittänyt. Ihan pelkkä oleskelu ja ihmettely riitti siihen, että koko vierailusta jäi valtavan hyvä fiilis. Välillä on hyvä vain olla ja hengähtää.