Trolltungan vaellus – koko Norjan matkan kohokohta

Trolltunga. Koko kaksiviikkoisen Norjan kiertämisen kohokohta. Kuvat, joita olen tuijottanut lähes päivittäin viimeisen kuukauden, palannut niiden hetkien tunnelmiin, kun yksi suurimmista rasteista omalla bucket listillä on raksittu.

Mietin pitkään, miten koko kokemusta lähtisi edes purkamaan sanoiksi, sillä kaikessa kamaluudessaankin vaellus Trolltungalle oli heittämällä upeinta koko lomalla.

Trolltunga itseasiassa oli syy sille, että aikanaan edes kiinnostuin pidemmästä reissusta Norjaan. Ja se oli kaikessa yksinkertaisuudessan upea, kaiken sen hien ja reisilihasten tuottaman maitohapon arvoinen.

Trolltunga on viimevuosina noussut valtavaan suosioon, siitäkin huolimatta että kohteeseen päästäkseen on kuljettava yhteensä 28 kilometrin mittainen polku, jonka aikana nousua tehdään jopa kilometrin verran. 10-12 tuntia vaativan reitin kulkeminen vain yhden maiseman vuoksi tuntuu ajatuksena jopa hieman naurettavalta, mutta silti vuosi vuodelta tänne löytää tiensä yhä useampi, todennäköisesti puhtaasti paikalta otettujen henkieäsalpaavien kuvien innoittamana. Jotain suosion räjähdysmäisestä kasvusta kertoo se, että vuonna 2010 Trolltungalla vieraili vain noin 800 henkeä,  mutta viime vuonna luku oli jo reippaasti yli 80 000. 

Vielä viime vuonna reitin pituus oli vain 11 kilometriä suuntaansa, mutta siitä ensimmäistä kilometriä kuvattiin kaunistellen lähes jokaisessa lähteessä helvetillisenä – ensimmäiseen kilometriin mahtui nousua jopa 400m verran haastavassa maastossa, tehden siitä melkoisen hapottavan ja paluumatkalla myös varsin vaarallisen.

Tänä kesänä kuitenkin avattiin Trolltungalle uusi tie ja parkkipaikka, jonne pysäköimällä pystyi välttämään tämän painajaismaisen alun ja lopun, mutta vastineeksi parkkimaksu on sitten myös hiukan korkeampi. Harmillisesti parkkipaikalle meidän vieraillessa otettiin vain 30 ensimmäistä autoa (sittemmin määrää on jonkin verran ilmeisesti kasvatettu) joten paikat täyttyivät nopeasti, eikä puolen päivän jälkeen paikalle saapuessa ollut enää mitään toivoa päästä ylimmälle parkkipaikalle, ei edes siitä huolimatta, että ensimmäiset autot tulivat parkkipaikalta jo pois tuohon aikaan, portit kun menevät loppupäiväksi kiinni heti, kun parkkipaikka ensimmäisen kerran täyttyy. Oli siis lähdettävä pohjalta, suoriuduttava pidemmän kautta.

Kiitos uuden tien, tuo ensimmäinen tiukka kilometri on nykyään poissa käytöstä ja vierailijat ohjataan kävelemään tietä pitkin. Nousua on edelleen saman verran kuin ennenkin, mutta maasto on nyt huomattavasti helpompi kuin ennen. Vastapainoksi sitten kilometri on toki muuttunut neljäksi, pidentäen Trolltungan vaellusta yhteensä kuudella kilometrillä. Se on paljon se, ottaen huomioon että tässä puhutaan vain reitin alusta. Lisäksi on turha tuudittautua siihen, että nousu olisi mitenkään erityisen loiva, puhutaan kuitenkin edelleen 10asteen kaltevuuskulmasta koko neljän kilometrin ajan.

Neljän soratiellä kuljetun kilometrin jälkeen siirrytään polulle, joka seuraavan kilometrin ajan on tasaista ja helppokulkuista, kunnes on taas aika aloittaa kiipeäminen. Seuraavat kaksi kilometriä noustaan taas jyrkästi, ensin kiviportaikkoa ja lopulta sileitä kallioita pitkin.

Seitsemän kilometrin jälkeen ollaan jo kiivetty niin pitkälle, että ympärillä avautuva maisema alkaa hymyilyttää. Tyytyväisyys nostaa päätään kun katson alhaalla kiemurtelevaa polkua ja kaukaisuudessa maisemaa taustoittavia lumihuippuisia vuoria – tuolta kaukaa alhaalta on jo kiivetty. Olo on väkisinkin hiukan voitokas, vaikka ollaan vasta puolessa välissä ja hapotus jaloissa melkoisen voimakas.

Vaikka reilun seitsemän kilometrin jälkeen suuret nousut on noustu ja ollaan lähes lopullisessa korkeudessa, ei kuitenkaan kannata tuudittautua siihen uskoon, että loppumatka olisi tasaista, sillä koko polku on loppuun asti täynnä pientä ylä- ja alamäkeä. Maasto on jatkossakin paikoitellen haastavaa, polun vaihdellessa tiheästi mutaliejusta kivikkoon ja portaisiin.

Maisemat lähes koko reitin ajan ovat upeat. Paikoitellen jopa sanoinkuvaamattomat. Jossain yhdeksän ja kymmenen kilometrin välissä saamme ensimmäisen kunnon maistiaisen siitä, millaisia maisemia perillä voisi odottaa, kun esteetön maisema yli Ringedalsvatnetin aukeaa ensimmäisen kerran. Viimeistään vuorenrinteen reunalla seisoessa, koko mahtipontisen maiseman auetessa sitä taas saa kunnon muistutuksen luonnon upeudesta ja omasta pienuudestaan.

Mitä pidemmälle reitillä pääsemme, sitä enemmän alamme epäilemään, että itse Trolltunga saattaa olla lopulta pettymys. Maisemat ovat jo matkalla niin hienot, että on vaikea uskoa määränpään enää pystyvän tuottamaan mitään wau-fiilistä. Toteamme kuitenkin lopulta, että oli pettymys tai ei, olisi koko vaellus kaiken vaivan arvoinen, sen verran upeassa ympäristössä sitä kävellään. En yhtään enää ihmettele, miksi ihmiset hurahtavat vaeltamiseen.

Reitti on läpi matkan merkitty selkeästi, eikä eksyminen ole kovin helppoa. Kilometrin välein pystytetyt opasteet myös kertovat, kuinka paljon määränpäähän on vielä matkaa. Ensimmäiset yhdeksän kilometriä tuntui menevän melkoisen helposti, mutta jotenkin sen jälkeen kilometrikylttien välinen etäisyys tuntui olevan aina vain pidempi ja pidempi. Kahdentoista kilometrin jälkeen aloimme jo käyttämään käsitettä ”norjalainen kilometri”, ihan vain koska emme enää uskoneet mittaajan käyttäneen SI-järjestelmän mukaista mittayksikköä ihan oikein.

Jotenkin kummasti matka kuitenkin eteni, pienimuotoisesta tuskastumisestakin huolimatta. Pian se näky, jota pitkään oli odotettu, avautuikin silmien edessä.

Terävä kieleke, joka ikäänkuin leijuu yli 1000metrin korkeudessa. Alla kimaltaa Ringedalsvatnet. Ympärillä kohoilee läpi vuoden lumipeittoisia vuortenrinteitä.

Kun pääsemme perille, todetaan matkan aikainen spekulaatio paikan todennäköisesti tuottamasta pettymyksestä nopeasti melkoisen naurettaviksi. Ilman kielekettäkin on maisema perillä henkeäsalpaava, mutta kyllä sosiaalisessa mediassakin sensaatiomaiseksi ilmiöksi noussut peikon kieli tekee siitä vieläkin upeamman. Sillä hetkellä kun ensimmäisen vilkaisun lähes autiolla näköalatasanteella saan kohteesta, totean että unelmien tavoittelu on kyllä hienoa.

Saavumme paikalle kun valtaosa päivän vierailijoista on jo lähtenyt paluumatkalle. Paikalla on vain kourallinen ihmisiä. Kielekkeelle saa kävellä rauhassa ilman jonotusta ja viettää aikaa ihan rauhassa, maisemaa tuijottaen. Istun, ihailen ja nautin hetkestä. Palaan kielekkeelle vielä kaksi kertaa.

Trolltungan reittiä ei missään nimessä kannata aliarvioida. Vaikka matkalla vastaan tuli kaikennäköistä kulkijaa aina taaperosta harmaahapsiin, on reitti ehdottomasti rankaksi luokiteltava ihan hyväkuntoisellekin. Rauhallisesti etenemällä se ei kuitenkaan ole mahdoton. Aikaa on suositeltavaa varata runsaasti, sillä matkaan vierähtää helposti se 10-12 tuntia reippaallakin tahdilla, etenkin jos satut olemaan liikeellä suosittuun aikaan. Huhu kertoo että saadakseen the kuvan, eli itsensä seisomassa kielekkeellä, voi kuumimpaan sesonkiin joutua nykyään jonottamaan jopa yli kaksi tuntia (!!!).  Me päädyimme telttailemaan huipulla ja saimme nauttia lähes autiosta ympäristöstä ja voin tätä ratkaisua kyllä lämpimästi suositella.

Lisäksi kannattaa huomioida että sää vaihtelee vuorilla nopeastikin ja vaikka lähtiessä reitin alussa olisi helle ja aurinkoa, voi olosuhteet olla ylähäällä mitä vain. Vähimmäisvarustuksena reitille on suositeltavaa ottaa yksi, mielellään kaksikin kerrosta lisävaatetusta, sekä ehdottomasti kunnolla nilkkaa tukevat kengät ja riittävästi eväitä.  Koiran kanssa Trolltungan reitti on myös helposti kuljettavissa. Itseasiassa Trolltunga oli koiran kanssa jopa helpompi kuin lyhyemmät Kjeragboltenin ja Preikestolenin reitit.

Polulta löytyy käytännössä noin kilometrin välein puroja ja putouksia, josta vesipulloja voi täyttää. Kylmä, vuorilta virtaava vesi on puhdasta ja virallisten opasteidenkin mukaan täysin turvallista juotavaksi, joten suurta vesivarantoa ei ole syytä kantaa mukana. Myös ylhäältä Trolltungalta vettä löytyy, kun kävelee muutaman sadan metrin verran kielekkeeltä vielä eteenpäin. Yllätykseksi ylhäällä on myös pienen mökin vieressä (oveton) huussi, joka paikallisten oppaiden mukaan on ihan kaikkien käytössä oleva.

Roska-astioita reitillä ei löydy ja toivottavaa onkin, että jokaiselle on itsestäänselvää että kaikki omat roskat kannetaan takaisin lähtöpaikalle, eikä jätetä niitä luontoon. Ainakin meidän vieraillessa reitti oli ihailtavan siisti, etenkin vierailijamäärät huomioiden, mutta tästä lienee kiittäminen alueen vapaaehtoisvoimin toteutettavia siivoustalkoita. Hätätapauksia varten reitiltä löytyy myös kaksi hätämökkiä viimeisenä oljenkortena käytettäväksi jos voimat hupenevat, tai sää yllättää matkalla.

Vierailu Trolltungalla on mieletön kokemus, ja ehdottomasti suositeltava jos yhtään nautit upeissa maisemissa reippailusta. Reitti ei ole helppo, mutta ainakin omasta mielestäni kaiken sen vaivan arvoinen. Vertailevia kokemuksia Trolltungan valloituksesta voi käydä lukemassa myös Kaiken maailman matkoja-blogin Lauran, sekä Kohteena maailma-blogin Ramin kirjoittamana.