Hikipisarat valuvat pitkin selkääni kävellessämme keskipäivän paahtavassa kuumuudessa pitkin maantietä. Tien molemmin puolin kasvaa korkeitakin puita, mutta varjoa ne eivät tarjoa, aurinko paistaa armottomasti suoraan ylhäältä. Satunnaisesti pieni tuulenvire tuntuu kasvoilla, mutta vain niin vähäisen ajan, ettei siitä ehdi kunnolla edes nauttimaan ennen kuin se on jo kadonnut. Paikalliset riksakuskit pyöräilevät ohi, tarjoten kiertoajelua länsimaalaisessa mittakaavassa naurettavan halpaan hintaan. Me kuitenkin kävelemme mieluummin, ihan jo siksikin että epäilemme kuskiparan kulkuvälineen antavan periksi kahden länsimaalaisen painosta.
Olemme juuri saapuneet Dalaan, pieneen ja erittäin köyhään asuinalueeseen Yangonissa. Kahdenkymmenen minuutin lauttamatka Yangonin keskustan kupeesta Irrawaddy-joen yli kului hujauksessa. Säännöllisesti läpi päivän liikennöivä lautta on paikallisten kovassa käytössä, ja samalla se on myös kaupustelijoiden kansoittama. Matkalla en voinut olla ihmettelemättä paikallisten kiihkeää kaupankäyntiä. Omistajaa ehti vaihtamaan niin syötävä, juotava, kuunneltava, luettava, kuin puettavakin. Ei voinut kuin ihailla paikallisten kaupustelijoiden tehokkuutta näiden kierrellessä penkkirivien välissä. Parasta koko hommassa tietysti oli se, että meille länsimaalaisille kukaan ei edes yrittänyt myydä mitään, ellei sitten itse elehtinyt riittävän selkeästi jotta sai myyjän kiinnostumaan hassusta, natiivien sekaan eksyneestä ulkolaisesta.
Tähän mennessä olin jo luullut ehtineeni näkemään köyhyyttä Myanmarissa paljonkin, mutta Dalaan saavuttua kävi selväksi, että se, mitä olin nähnyt, olikin ennemmin paikallista keskiluokkaisuutta. Vasta Dalassa vastaan tuli todellista köyhyyttä. Mitään muuta nähtävää siellä ei sitten oikeastaan ollutkaan.
Päädyimme kävelemään muutaman tunnin ympäri Dalaa, tutustuen alueeseen rauhassa. Ehdimmepä jopa syömään paikallisessa ravintolassa joka suorastaan ulkonäkönsä puolesta huusi vatsatautia. Mutta niin se vain jäi vatsatauti lopulta onneksi jatkamaan huuteluaan parempien uhrien toivossa. Peräämme meinasi jäädä myös puhelimeni, joka putosi pöydältä sukkana lautojen välistä paikalliseen kuraojaan. Kaikki kiitos Sonylle, joka näemmä tekee sekä veden, p*skan, että käsidesin kestäviä puhelimia. Vielä suurempi kiitos sanaakaan englantia puhumattomalle, mutta erittäin avuliaalle tarjoilijapojalle, joka nyppi nopeasti muutaman lattialaudan irti ja kalasti puhelimeni talteen. Ja kehtasi vielä pyytää moneen kertaan anteeksi – ihan kuin oma kömpelyyteni olisi ollut hänen syytään. Poika taisi olla kauhuissaan enemmän kuin minä, joka tilanteessa kauhuissani mietin, miten Suomeen palatessani selittäisin pomolleni uskottavasti, että ihan oikeasti kyseessä oli puhdas vahinko että se sama (työsuhde)puhelin, jota vain pari viikkoa aiemmin oli firman pikkujouluissa ongittu Näsinneulan rakenteista, olikin nyt vuorostaan päätynyt pysyvästi Yangonin peränurkille pidempiaikaiseen mutakylpyyn ja tarvitsisin uuden… Vältyin onneksi selittelyltä, poika sen sijaan ansaitsi tippinsä.
Vaikka Dalasta päällimmäisenä näkee vain äärettömän, sydäntä riipivän köyhyyden, nousee sieltä pian esiin myös aivan toinen puoli – aito ystävällisyys ja iloisuus. Lapset leikkivät kaduilla keskenään, vanhemmat juttelivat iloisesti keskenään. Kovasta köyhyydestä huolimatta kovinkaan moni ei näyttänyt olevan allapäin. Kävi nopeasti ilmi, että tarjoilijaspojan avuliaisuus ei ollut sattumaa, sillä katuja läpi kävellessämme kohtasimme käsittämättömän iloisesti vilkuttavia ihmisiä vauvasta vaariin. Lapset hyppivät kilpaa kuviin, vanhemmat huutelivat hello:t kilpaa nuorempiensa kanssa ja äidit vilkuttivat leveästi hymyillen meille pihaltaan vauvat sylissä. Oli selvää, että me herätimme suurta kiinnostusta paikallisissa – tälle puolelle jokea kun ei kuitenkaan aivan jokainen turisti tietään löydä, vaikka emme toki ainoita olleet. Ainoita ehkä, jotka kävelivät.
Katsellessa pieniä, vinoja ja lähes romahtamispisteessä olevia bambu-viritelmiä, joita monet kutsuivat kodeikseen, nähdessä ihmisten peseytyvän likaisista joista haetulla vedellä ja nähdessä pyykkinaruja muistuttavia viritelmiä täynnä reikäisiä vaatteita, osasi sitä jälleen kerran pistää omaa elämäänsä perspektiiviin. Olla kiitollinen siitä, millaisissa oloissa ja ympäristössä itse elää. Samalla vierailu toimi myös hyvänä muistutuksena siitä, että ehkä tosiaan ei ole aihetta kiukutella jos tietokone hidastelee, hotellissa on kova sänky tai lento on myöhässä, vaan ottaa enemmän irti niistä lukemattomista muista ilon aiheista elämässä, asioista joista moni ei taida osata edes uneksia..
You might also like
54 Comments
Joskus sitä tuntuu tarvitsevan pienen henkisen ravistelun, jotta ymmärtää kuinka etuoikeutettu sitä onkaan. Tosin joskus reissatessa äärimmäisessä köyhyydessä tai sodan runtelemassa maassa alussa, ekoina tunteina, joskus päivinä, sitä ikään kuin sokeutuu hetkeksi järkytyksestä ja näkee asiat varsin surullisessa valossa vaikka toisiasiassa pitäisi vaan kiinnittää huomiota juuri niihin hyviin asioihin, aitoon iloon ja ystävällisyyteen joihin juuri näissä paikoissa törmää eniten.
Enpä voisi olla enempää samaa mieltä! Joskus tästä samasta asiasta puhuin isommassa porukassa ja sain noottia siitä, että ihmiset hakeutuisivat näihin köyhiin paikkoihin voidakseen kokea paremmuudentunnetta ja ikäänkuin lällätellä siellä asuville että meilläpä menee paremmin. Itse taas koen nuo enemmän oppimispaikkoina – usein näissä köyhemmissä paikoissa kokee sen herätyksen oman kapeakatseisuuden osalta, kun tajuaa kuinka hyvin nämä ihmiset osaavat iloita niin erilaisista asioista. Sen jälkeen taas katselee maailmaa ja omaa elämää täysin eri tavoin – ainakin siihen asti että se arki vie taad mennessään..
Mä taidan olla jonkunlaisessa kuplassa oman aseman ja maailmanjärjestyksen kanssa, kun en ole koskaan käynyt missään oikeasti köyhässä paikassa. Matkoilla on tullut vastaan vaan jotain satunnaisia kerjäläisiä, ei sen enempää.
Ei se välttämättä tarkoitta että kuplassa olisi, mutta kyllä nuo toki usein aina tavalla tai toisella joka tapauksessa puhuttelee kun köyhyyden keskelle päätyy.
Intiassa ja Nepalissa kohdattiin köyhyyttä. Kyllähän sitä miettii, että itsellä on oikeasti asiat aika hyvin, kun joku toinen elää alle 2 dollarilla päivässä. Toisaalta ei se rahattomuus tai köyhyys tarkoita automaattisesti sitä, että elämä on täysin kurjaa – uskon, että kun elämä ei ole rahan ja materian hallitsema, elämänkatsomuskin on positiivisempi ja sellaiset asiat kuin terveys, perhe, ystävät jne. ovat suurempia ilonaiheita ja elämää kasassa pitäviä voimia, kun taas länsimaista elämää ei pyöritä mikään muu kuin raha.
Tosin monissa maissa inhottavalla tavalla köyhyydelläkin onnistutaan rahastamaan – vanhemmat laittavat lapsensa resuisiin vaatteisiin kerjäämään kadulle turisteilta, koska tietävät, että typerät länkkärit säälistä ja hyvän omatunnon ostaakseen antaa massia :/
Tuohan se juuri ajattelemaan pistikin kun näki ihmisten olevan oloistaan huolimatta melko iloisia ja onnellisen oloisia – ei se materia lopulta onnelliseksi juuri tee, mutta kyllä sitä montaa asiaa omassa elämässä muistaa taas tuollaisen jälkeen arvostaa paljon paremmin, samalla kun muistaa että elämässä on paljon asioita joista voi olla iloinen! Dalassa, kuten kaikkialla muuallakin Myanmarissa oli se hieno puoli myös että tuota rahastusta ei juuri ilmennyt, ei ollut yksikään lapsi käsi ojossa rahaa kerjäämässä, vaan kiehnäsi ympärillä ihan silkasta mielenkiinnosta.
Minä kävin Guatemalassa katsomassa Plan-kummilastamme joitain vuosia sitten. He asuvat vuorilla, hökkeleissä, joissa ei ollut edes lattioita. Emme olleet edes varmoja, pääsemmekö perille asti, kun päivä oli hieman sateinen, jonka vuoksi tiet ovat usein poikki. Olot oli todella köyhät. Kun pääsimme perille, meille tarjoiltiin oikein juhla-ateria. He olivat jopa tappaneet yhden kanoistaan. Eivät ihan joka päivä lihaa todella syö, ja sitten menevät ja tarjoavat sitä minulle. Jotenkin uskomatonta vieraanvaraisuutta. Tuli heti harmitus, etten vienyt enempää tuliaisia. Keskityin vain leluihin ja koulutarvikkeisiin. Riisin ja sokerin jätin ostamatta, kun emme olleet varmoja pääsisimmekö perille. Ei olisi pitäny jättää. Edelleen harmittaa :/
Varmasti harmittaa! Mutta ehkä tässäkin voi ajatella sitä positiivista puolta että pääsitte perille ja saitte kuitenkin vietyä heille nuo tuliaisenne – oli varmasti hetki jota eivät koskaan unohda!
Niinhän se usein on, että köyhimissä oloissa asuvat ne onnellisimmat ihmiset. Heillä on sellaista yhteisöllisyyttä, josta meidän länsimaalaisten ja erityisesti suomalaisten jurrikoiden olisi hyvä ottaa oppia. Tämä kuvasi lapsista sanoo juuri sen kaiken. Hieno teksti!
Kyllä, länsimaissa se yhteisöllisyys on jotain aivan erilaista ja sitä todellakin olisi paljon opittavaa meillä!
Olipa kiinnostava postaus! Jokaiselle tekisi hyvää nähdä sitä oikeaa köyhyyttä. Itse olin liian nuori ja kokematon, kun kauan sitten opiskelijana tutustuin Kenian köyhien alueiden sosiaalisiin ja terveydellisiin ongelmiin, ja suurin osa ajasta meni kauhisteluun ja pahaan oloon. Meni pitkään ennen kuin pystyin jotenkin käsittelemään näkemiäni ja kuulemiani asioita, ja nyt osaisin suhtautua asioihin ihan eri lailla. Kyllä se reissu jonkinlaisen jäljen jätti omaan ajatusmaailmaan.
Voin kuvitella että nuorempana sitä katsoo näitä asioita aivan eri kantilta, uskon että itsekin olisin lähinnä ahdistunut nuorempana Dalassa, onneksi sitä nykyään osaa katsoa jo edes hieman pintaa syvemmälle.
Mulle tuli näistä kuvista – ja tekstistä – mieleen ne pienet hökkelikylät Brasiliassa, joiden ohi me surutta surautettiin jeepin katolla istuen matkalla päiväretkikohteeseen. Tai no, en nyt sanoisi surutta, pysäyttäväähän sitä oli katsella, kun lahoamaisillaan olevista hökkeleistä lapset astuivat pihalle leikkimään. Ja olin onnellinen siitä, että näin sen, muistin taas vähän aikaa olla kiitollinen kaikesta siitä, mitä itsellä on. Ajan myötä se kiitollisuus sitten taas unohtuu. Kunnes lukee tällaisen postauksen. Kiitos tästä, kauniisti kirjoitettu.
Kiitos Saana! Väkisinki se kiitollisuus unohtuu kun omaan ympäristöön taas tottuu ja turtuu, mutta sehän matkailussa onkin se hienous kun aina välillä päätyy paikkoihin jotka sitten taas puhuttelevat ja saavat miettimään omaa elämää eri kantilta!
Kyllä se aina laittaa asioita perspektiiviin, kun kohtaa absoluuttista köyhyyttä. Me olemme niin etuoikeutettuja. Monella tapaa. <3
Niinpä! Vaikka tämä tuskin oli lähelläkään sitä pahinta mahdollista köyhyyttä mitä maailmasta löytyy, niin kyllä se ainakin omissa kokemuksissa kärkeen meni sillä saralla – ja pisti kyllä isosti miettimään omaa etuoikeutettua elämää!
Mukaansatempaavasti kirjoitettu juttu! Se tekisi hyvää ihan jokaiselle aina silloin tällöin käydä tällaisissa paikoissa ja nähdä toisenlaisia elinympäristöjä ja -oloja. Ehkä sitä hetken aikaa sen jälkeen taas muistaisi olla valittamatta turhista.
Voi kiitos! Kyllä, uskon että pieni ravistelu tekee yllättävän hyvää tässä mielessä monelle, niin osaa sitten taas arvostaa monia itsestäänselvyyksinä pitämiään asioita aivan eri tavalla.
Hienosti kirjoitettu! En ymmärrä miten joku voi olla sitä mieltä, että tuollaisiin paikkoihin mentäisiin lällättelemään köyhille… Tai ehkä he sitten itse niin tekisivät. Ennemminkin sanoisin, että on silmiäavaavaa vierailla tuollaisessa paikassa. Kuten taisi käydä teillekin. Aina aika ajoin pitäisi kyllä jokaisen etuoikeutettua elävän saada muistutus asioiden toisesta laidasta!
Kiitos! Samaa sitä itsekin välillä miettii, mutta meitä on niin moneen junaan tässä maailmassa että kaikkea ei voikaan ymmärtää!
Hieno juttu. Ja ihan varmasti sen oman hyväosaisuude muistaa (taas hetken) ihan eri lailla ja tajuaa, että niin monet itsestäänselvyytenä ottamamme elämän edellytykset ovat niin paljon sattumasta kiinni.
Näinpä, ainakin hetkeksi sen muistaa, kunnes arki tempaa mukanaan ja herätykset jäävät taka-alalle. Onneksi matkailu avartaa ja tällaisia herätyksiä tulee säännöllisesti vastaan, ainakin jos hieman ottaa sivuaskelia monista resorttikohteista.
Mjoo, huono puhelinkarma. Minua taas vaivaavat katulamput ja autot. Minä en ole pystynyt käsittämään sitä, miten niin köyhät voivat olla iloisia, vaikka ei heillä paljon ilon aiheita elämässä ole. Mietin, ovatko härmäläiset olleet iloisia silloin, kun tämä oli nälkämaa. Ei siitä edes ole kovin pitkä aika ja se aika on kovasti palaamassa taas takaisin. Vai ovatko ne vain hymyjä, jotka peittävät masennusta, Robin Williams -tyyliin. Itsekin vitsailen ja pelleilen koko ajan ja nyt mietin, tietävätkö ihmiset, kuinka murskaava masennus minulla on ollut, välittävätkö edes. Minä olen sanonut, ehkä väärin, en tiedä, etten välitä siitä, että ihmiset valittavat. Valittajalla on joku, joka kuulee, ehkä jopa kuuntelee valitusta. Sitten kun ketään ei enää kiinnosta sun valittamisesi asiat ovat todella huonosti.
Sitähän ei tosiaan koskaan tiedä mitä siellä hymyjen takana piilee, toisilla ne on synkkiä ajatuksia, toisilla se on kiitollisuutta siitä että on koti, perhe tai vaikkapa terveys kunnossa, onnekkailla toki kaikki näistä. Mutta kyllä ainakin täällä yleisilme oli hyvin iloinen niin monella että haluan uskoa että eivät ne kaikki ainakaan voineet salaa murehtia ja olla masentuneita aurinkoisen kuoren takana.
Totta, että usein vasta nähtyään köyhyyttä sitä näkee kuinka etuoikeutettu itse on, ja että nuo ihmiset ovat varmasti joissain asioissa paljon rikkaampia kuin keskiverto länsimaalainen. Niinhän se on, että perustarpeiden tyydyttämisen jälkeen raha ei enää lisää onnellisuutta. Toivoisin vaan, että me etuoikeutetut ihmiset myös alkaisimme toimia tuon köyhyyden poistamiseksi kaikkialta, koska kuka siihen paremmin pystyisi kuin ne joilla on rahaa (paitsi ne, joilla on myös valtaa). Omalla kohdalla absoluuttisen köyhyyden näkeminen on vaikuttanut ammatinvalintaan. Opiskelen kehitysyhteistyötä, sillä haluan leivän pöytään tukemalla haavoittuvassa asemassa olevia ihmisiä parantamaan elinolojaan ja samalla ympäristön tilaa ja täytyy sanoa että tämä koulutus kyllä avaa silmiä joka päivä enemmän. Toivottavasti useammatkin ihmiset ajattelisivat enemmän sitä, miten omat teot, kuten vaikkapa se kenelle tekee töitä tai miten tulee päivittäin epäsuorastikin tukeneeksi neoliberalismia, vaikuttaa muihin ja ylläpitää tämänkaltaista köyhyyttä maailmassa. En väitä että olisin itsekään mikään pyhimys, mutta tiedostaminen voi auttaa tekemään edes jotakin vaikka asia tuntuukin suurelta muutettavalta, ja pienistä puroista voi kasvaa suuri virta.
Tuo on totta että pienistä puroista se suuri virta muodostuu, sen kun vain muistaisi vielä itsekin pitää mielessä ihan joka päivä!
Jäin miettimään missä tälläinen Dala sijaitsee kun en ole aikaisemmin kuullut? En myöskään ole matkustellut köyhillä alueilla, mutta kävin muutama vuosi sitten täällä Genevessä, Punaisen Ristin museossa ja siellä oli todella mielenkiintoinen näyttely, jossa kerrottiin mm. erilaisista projekteista, miten näitä köyhiä maita voidaan auttaa paikan päällä.
Dala sijaitsee Yangonin kupeessa, Myanmarissa. Taisin naamioida tuon tiedon tekstin sekaan niin hajalleen, että se ei ihan heti pistä silmään..
Tällaisissa kohteissa on puolensa ja puolensa. Välillä näkee ja nauttii uskomattoman hienoista maisemista. Sitten vastapainona näkyvä köyhyys ja sen tuomat ajatukset omassa pääkopassa. Kaikkia ei voi auttaa, mutta jos voi edes jotain, niin sekin on parempi kuin ei mitään. Tuollaisilla alueilla reissatessa tärkeintä olisi, että omat varat menisivät paikallisten eikä monikansallisten yritysten taskuun.
Jep, Myanmarissa toki etuna on että siellä ei juuri monikansallisia yrityksiä vielä pahemmin näy – toki rahat voivat silti päätyä ns. vääriin käsiin. Mutta välttelemällä pakettimatkoja tai muita ns. paketoituja kokonaisuuksia, syömällä paikallisten suosimissa paikoissa ja käyttämällä paikallisten, pienten toimijoiden tarjoamia palveluita päästään kyllä jo pitkälle.
Ihanasti kirjotettu Laura! Samoja mietteitä on käyny mielessä etenkin ekoilla reissuilla Intian slummissa, Vanuatulla ja mm. Filippiineillä reissatessa. Onhan se aikamoinen klisee, että raha ei tuo onnea. En tiedä mitä sitä oikein odottaa näkevänsä, surullisia ihmisiä itkemässä, kun se onkin ollut semmoinen “oivallus”, että ihmiset voivat olla köyhissä oloissa iloisiakin 🙂
Kiitos Anna! Ensimmäisillä kerroilla etenkin tuo köyhyyden kohtaaminen ravistelee melkoisesti, mutta ainakin omalla kohdalla onneksi myös myöhemmin se pistää miettimään kovasti ja sitten tuleekin taas näitä oivalluksia.
Mun ei ole koskaan tullut käytyä missään oikeasti köyhässä paikassa. En halua olla tylyn kuuloinen, mutta tuskin tulen menemäänkään, vaikka se olisikin varmasti silmiä avaava kokemus. Jos menisin, niin haluaisin todennäköisesti mennä vapaaehtoistöihin, tai muulla tavalla varmistaa, että oma panoksen voi auttaa jollain tasolla.
Ei tuo tylyltä minusta kuulosta. En itsekään kyllä varsinaisesti erikseen hakeudu köyhyyden keskelle, mutta aina välillä siihen kuitenkin tulee törmättyä.
Minäkin olen nähnyt köyhyyttä matkoillani (etenkin Intiassa ja Nepalissa), mutta onneksi aika vähän todellista kurjuutta – sitä lienee enemmän tietyissä suurkaupungeissa, maaseudulla/pienissä paikoissa olot tuntuvat inhimillisimmiltä, köyhyydestä ja niukkuudesta huolimatta.
Jep, onneksi köyhyys ja kurjuus eivät aina kävele käsikädessä vaikka sitä monesti niin mieltääkin, sen lisäksi tietysti on aina hyvä muistaa että köyhyyttä ja kurjuutta molempia voi olla niin monen näköistä.
Köyhää ehkä, mutta kauniita kuvia olet tuolta saanut!
Kiitos Pirkko!
Varsin ravisteleva postaus. Tän luettuaan sitä taas muistaa, ettei kaikesta pienestä hankaludesta omassa arjessa kannattaisi kitistä. Mulla sentään on työpaikka, säännölliset tulot, asunto jossa kaikki on ehjää ja aivan liikaa tavaraa. Tuo paikallisten onnellisuus oikein kumpusi läpi noista kuvista. Varsinaista köyhyyttä en ole reissuillani paljoakaan nähnyt. Hökkeliasumukset Meksikossa taitavat olla lähimmät omat kokemukset. Nekin tosin näin bussin ikkunasta…
Jep, sitä vaan niin helposti aina näkee sen mitä itsellä EI ole ja alkaa kitisemään arjessa, sen sijaan että osaisi olla päivittäin kiitollinen kaikesta mitä itsellä jo on – onneksi aina välillä näitä herätteleviä kokemuksia kuitenkin tulee vastaan.
Köyhyys on kyllä kurjaa katseltavaa ja samalla kuitenkin niin hienoa, kun ymmärtää kuinka pinnallisista asioista oma elämä loppupeleissä koostuu. On ihan mahtava fiilis tajuta juuri tuo, kuinka köyhyyden keskellä elävät ihmiset pystyvät nauttimaan elämän pienistä iloista niin avosydämin. Meilläkin Indonesian Sulawesillä kävi samoin, että vauvasta vaariin jokainen huuteli hellouta meille eikä kerjääjiä ihan kamalasti pyörinyt ympärillä. Vilpittömästi moikkailivat, kuvasivat ja halusivat itse päästä kuviin. Sydäntä sulattavaa nähdä sitä vilpittömyyttä.
Näinpä, ristiriitaisia tuntemuksia monin tavoin, mutta kyllä tuo ihmisten vilpitön ilo ja kiinnostus lämmittävät silti aivan valtavasti mieltä kun sellaiseen törmää.
Hyvin kirjoitettu postaus! Matkailu Aasiassa herätti ainakin mussa monia uusia ajatuksia ja opin todella arvostamaan enemmän sitä mitä mulla on elämässä. Ennen Aasiassa käymistä olin matkaillut vain hyvinvointivaltioissa ja olen siksi iloinen että sain mahdollisuuden laajentaa omaa perspektiiviäni. Moni ihminen on niin iloinen ja ystävällinen vaikka elämä on haasteellista joka päivä. Yritän itsekin muistaa ajatella positiivisesti!
Kiitos! Kyllä tuo matkailu todellakin avartaa monin tavoin!
Tosi mielenkiintoinen postaus, kiitokset tästä. Ja kyllä se niin on, että monta kertaa valitamme niin turhista asioista. Pitäisi vain useammin muistaa miten hyvin ne omat asiat lopulta ovatkaan.
Kiitos Virpi, olen kyllä täysin samaa mieltä!
Iloisen näköisiä lapsia, vaikka olosuhteet on mitkä on. Eivät varmaan paremmasta edes tiedä ja ovat onnellsiia tuolla. 🙂 Kaveri on juuri reissaamassa Myanmarissa ja laittanut upeita kuvia mulle sieltä, ja niitä maisemia ihaillessa usein unohtaa sen toisen puolen.
Myanmar on kyllä vastakohtien maa monin tavoin ja helppo on halutessaan nähdä vain se upea puoli, mutta joka tapauksessa Dala oli kyllä silmiä avaava kokemus monin tavoin.
Mielenkiintoinen aihe ja tosi hyvää keskustelua kommenteissa. 🙂 On hyvä välillä matkailla paikoissa, missä saa muistutuksen siitä miten onnekas onkaan kun on mahdollisuuksia tehdä asioita. Itse sain viimeksi sen muistutuksen Marokossa kaksi vuotta sitten. Välillä oli itku lähellä, kun näki äärimmäistä köyhyyttä kaduilla. Sitä ei nopeasti unohda.
Tavallaan se on hyväkin ettei sitä unohda, vaan pitää asiat mielessä ja sen kautta toivottavasti muuttaa myös oma ajattelutapa pysyvämmin ja maailmankatsomus pysyy realistisena, vaikkakin sitä on niin helppo tuudittautua arkeen ja elää täällä pohjolan omassa pikku kuplassa jossa nettiyhteyden katkeaminen puoleksi tunniksi voi olla elämää suurempi kriisi 🙂
On tietenkin hyvä nähdä köyhyyttä, jos siis ei tiedä mitä se voi äärimmillään olla. Sinällään ns. tuskaturismi slummeihin ym. kohteisiin ei ole minusta mitenkään hyväksyttävää, mutta tässä nyt siitä ei ollut kyse.
On kuitenkin ymmärrettävä, että nuo ihmiset elävät noin joka päivä. Se on heidän arkipäivänsä. Aivan kuten sinun arkipäiväsi on omannäköisensä. Siksi en hyväksy kauhistelua tyyliin: ” Kelatkaa, nää ihmiset elää näin joka päivä”. No totta helvetissä elää, koska se on heidän elämänsä ja arkensa.
Sen sijaan, että tuollaisen kokemuksen jälkeen on kiitollinen omasta osastaan ja päättää olla valittamatta pienistä, hyödyllisempää olisi miettiä, miten voisi omilla teoillaan parantaa näkemiensä ihmisten asemaa.
Voi, tästä aiheesta saisi kyllä kokonaisen postaussarjan jos haluaisi lähteä asiaa käsittelemään syvälisemmin, omalta kohdalta tämäkin meni jo aika rajoille..
Itse olisin kyllä hieman eri mieltä siitä onko ns. tuskaturismi aina hyväksymätöntä vai ei, se riippuu niin siitä mikä tarkoitusperä on – lisätä omaa paremmuudentunnetta vai aidosti haluta nähdä erilaisuutta ja ymmärtää maailman menoa laajemmin. Jos et ole nähnyt köyhyyttä, on vaikea omassa elämässään edes miettiä miten kyseisissä oloissa olevia voisi auttaa jos ei tuollaisesta tiedä mitään. Lisäksi olisin kyllä enemmän huolissani jos ei tuollaiset olot yhtään kauhistuttaisi – silloin todennäköisemmin hyväksyisin että näin on, en näkisi asiassa mitään ongelmaa ja omasta puolestani näin voi hyvin olla myös tulevaisuudessa. En siis edes miettisi miten tilannetta voisin omilla teoillani muuttaa.
Ja mitä tuohon viimeiseen kohtaan tulee niin mutkat suoristamalla kyllä, tarkemmin ajateltuna mielestäni ei. Tuo omien tekojen vaikutusten pohdinta on erittäin tärkeää, mutta sitä on omasta mielestäni todella haastavaa lähteä miettimään jos ei ymmärrä omaa etuoikeutettua asemaansa ja ole kiitollinen siitä mitä itsellä on. Ilman tuota vaihetta en usko että kovin moni lähtisi tekemään mitään toisten aseman parantamiseksi ja siksi sanoisin ennemmin että tuo omien tekojen merkitys on sitten seuraava vaihe kiitollisuuden heräämisen jälkeen, eikä niin että kiitollisuus pois ja avustustöihin suoraan.
Postaus oli – kauniista, värikkäistä ja jopa iloisista kuvistaan huolimatta – surullinen: miten voikaan olla, että toisilla on rahaa ja resursseja tuhlattavaksi asti, toisilla ei edes puhdasta vettä. Eivätkä kovat elintasoerot rajoitu vain eri maihin, vaan tällä Briteissä ja Suomessakin (luin juuri jostain, että Helsingissä n. 60 ihmistä asuu kaduilla – siis Suomen lämpötiloissa!) toiset asuvat palatseissa, toiset kaduilla.
Näinhän se on, moni asia tässä maailmassa tuntuu välillä melko epäreilulta ja montaa asiaa on myöskin aika vaikea välillä ymmärtää..