Vauhtia ja hiekkaleikkejä Namibian dyynien keskellä

Swakopmundin rantakaupunki Namibiassa on useimmille tullut tunnetuksi maan suosituimpana (ja lähes ainoana) rantalomakohteena, mutta monille myös maan adrenaliinipääkaupunkina. Vain kilometrin päässä kaupungin keskustasta alkava, pitkälle sisämaahan levittyvä hiekkakenttä on nimittäin koti yksille maailman korkeimmista dyyneistä, jotka tarjoavat oivan leikkikentän vauhtihirmuille.

Koska kylmä Atlantti ei tällä kertaa houkutellut rannalla köllöttelyyn, oli päivien täytteeksi keksittävä muuta tekemistä. Näin ollen toisena päivänä Swakopmundissa lähdettiinkin sitten hakemaan hieman adrenaliinia vereen dyynien keskeltä mönkijäsafarin muodossa.

Edessä olisi kolme tuntia hiekkaleikkejä pitkin dyynejä. Saavumme aamulla kaupungin laidalla sijaitsevan Desert Explorersin toimistolle, josta nopeasti saamme itsellemme oppaan. Meidät johdatetaan ensin varustehuoneeseen ja sen jälkeen valitsemaan mieleiset ajopelit. Teemme pienet testirundit pihassa vakuuttaaksemme oppaamme siitä, että vaihteet ja ohjaus on molemmilla hanskassa, ja sen jälkeen onkin aika suunnata kohti dyynejä.

Vaikka lähdemme liikkeelle vain kivenheiton päästä Swakopmundin, Namibian toiseksi suurimman kaupungin ytimestä, olemme muutamassa minuutissa niin syvällä hiekkadyynien keskellä, että heikommalla suuntavaistolla varustettu eksyisi jo helposti. Ympärillä on vain ja ainoastaan hiekkaa, minkään sortin elämää ei ole näkyvissä. Pyörimme hiekan keskellä mökijöillämme, välillä nopeampaa, välillä hiljempaa.

Tunnin ajelun jälkeen oppaamme viittoo pysähtymään dyynin huipulle ja ohjaa meidät pysäköimään mönkijämme. Vuorossa on tauko ajamisesta – on nimittäin aika laskea mäkeä! Hyppäämme alas mönkijöiden selästä ja katselemme maisemia samalla kun opas kaivaa hiekan alta kiiltävät, ohuet vanerilevyt ja vahaa niitä. Pian saankin jo käskyn käydä levyn päälle makaamaan, kasvot kohti kaukana häämöttävää dyynin pohjaa. Nopean ohjeistuksen jälkeen opas onkin jo napannut kiinni jaloistani ja tuuppaa minut alas jyrkkää dyynin rinnettä.

Edellisenä keväänä olimme kokeilleet dyyneillä laskemista Omanissa, todeten, että eipä vauhti päätä huimannut. Kokemus oli lähes pettymys. Mutta tämä lasku sen sijaan oli jotain aivan muuta. Kiidin hiekalla pää edellä kohti dyynin pohjaa sellaista vauhtia, että heikompaa olisi hirvittänyt. Ennen kuin sitä kunnolla ehti tajutakaan, oli parin sadan metrin mittainen liuku ohi. Alhaalla sydämen tykytystä rauhoitellessani totesin nopeasti, että huh! Huh siksi, että selvisin yhtenä kappaleena, ja myös siksi, että hauskaa oli! Tosin, ilo ei ollut pitkäikäinen tajutessani, että suu ja silmät oli täynnä hiekkaa, ja edessä olisi dyynin huipulle kiipeäminen jalkaisin. Jokainen, joka on joskus aavikolla kävellyt, tietää, että pienikin kiipeäminen on pirullista, tällaisesta mäestä puhumattakaan.

Ylös päästyä, hengityksen tasaannuttua, oli aika aloittaa sama hupi uudestaan. Toisella kerralla laskusta sai jo huomattavasti enemmän irti, kun alkujärkytys oli tiessään. Toisaalta, myös kiipeäminen vaikeutui, kun edellisen kerran hapotus ei vielä täysin ollut tiessään….

Saatuamme liukurileikeistä tarpeeksemme (eli kun kunto loppui kesken ylös kiipeämisen osalta), hyppäämme takaisin mönkijöiden selkään. Siirrymme yhä suuremmille dyyneille, kurvaamme kovempaa ja korkeammalle rinteillä, hiekka pöllyää ja vauhti vie mennessään.

Olen useampaan kertaan huomannut, että ikä ei tule yksin ja monesti huomaan varovani asioita, joita en ole osannut nuorempana edes ajatella. Voisi sanoa, että olen monessa paikassa jopa turhan varovainen välillä, vältellen riskejä silläkin uhalla, että se syö osan huvista. Niin myös tällä kertaa. Vaikka monta vuotta moottoripyörällä olenkin ajanut, kesti hetkenaikaa ennen kuin mönkijän kanssa pääsi riittävällä tavalla sinuiksi, ja uskalsin  painaa oikeasti kunnolla kaasua myös niissä tiukemmissa kurveissa. Kun olo kulkupelin päällä alkoi vähitellen tuntua taas luontevalta, sitä kaasua sitten painettiinkin.

Oppaamme kiidätti meitä pitkin dyynejä. Välillä vedeltiin jyrkkiä dyyninrinteitä pitkin ylös, välillä alas, välillä taas kurvailtiin rinnettä siksakkia niin, että olo oli kuin vuoristoradassa.  Satunnaisten taukojen aikana huomasi, että hänkin taisi nauttia tästä reissusta, sillä alun tylsistyneen ilmeen jälkeen silmien pilke lisääntyi sitä mukaa kun kolmikkomme vauhti kiihtyi ja muiden, satunnaisesti perä edellä vastaan tulevien ryhmien ohitukset nopeutuivat.

Pysähdymme vielä aivan aavikon reunalle, korkean dyynin huipulle katselemaan edessä aukeavia maisemia. Takana dyynit kumpuilevat pehmeänä hiekkakenttänä, edessä aukeaa eteläinen Atlantti. Oikealla horisontissa näkyy Swakopmundin kaupunki, vasemmalla Walvis Bay, joka on maan toinen suosittu rantalomakohde. Vaikka ensimmäisen ajotunnin ajan pyörimmekin lopulta vain hyvin pienellä alueella lähtöpaikan läheisyydessä, olimme tällä toisella puolikkaalla ehtineet yllättävänkin kauas.

Hetkenaikaa katselimme, kuinka edessämme pieni ryhmä harjoitteli liitovarjoilua dyynien rinteillä, samalla kun kävimme keskustelua oppaamme kanssa Namibiasta, sen taloudesta ja tulevaisuudesta.

Kolme tuntia kului nopeasti, ehkä jopa liian nopeasti. Toisaalta, kramppaamispisteessä oleva kaasukäsi ja kolme tuntia suorassa auringossa paahtuneet, kärventymispisteessä olevat raajani olivat kiitollisia seikkailun päättyessä. Hymy oli kuitenkin herkässä kierroksen loppuessa, ainakin siihen asti, että tajusin olevani yltä päältä hiekan peitossa. Harvoin on kylmä suihku tullut niin tarpeeseen, ja tuntunut niin hyvälle kuin hotelliin päästyämme.

Vaikka hiekkaa vielä illallakin tuntui kulkevan mukana enemmän kuin riittävästi, oli vielä nukkumaan mennessäkin ajatus päivän hurjasteluista helppo tiivistää kahteen sanaan: parasta hupia!