Venetsia – Rakkauden kaupunki lähellä rappiotaan

Kapeita kujia, värikkäitä taloja. Kauniita pieniä siltoja yli pittoreskien kanaalien. Pitkin kapeita kanaaleja lipuvia gondoleita, kyydissään rakastunut pariskunta ja gondolieeri joka laulaa O sole mio:a. Italian hurmaavaa tunnelmaa, herkullista ruokaa ja lempeän lämpimiä kesäiltoja.

Siinä mielikuva, joka monella varmasti on Venetsiasta.

Kuvottava löyhkä, roskia täynnä olevat kadut, miljoonat turistit, helvetilliset hyttysparvet ja pirulliset, niskaan kakkivat pulut, sekä maanisesti selfiekeppiensä kanssa ympäriinsä huitovat kiinalaisryhmät. Siinä se vaihtoehtoinen todellisuus, jollaisena toiset Venetsiaa kuvaavat.

Kokemukset Venetsiasta voivat vaihdella hurjasti. Niinkuin aina, kohteesta kuin kohteesta voi saada hyvin erilaisen kuvan riippuen siitä, milloin siellä vierailee ja mihin asioihin huomionsa kiinnittää.

Kesän sanotaan olevan huonoin mahdollinen aika vierailla kaupungissa, ja kun suunta sinne heinäkuussa vei, varauduin jo hyvissä ajoin siihen, että omat kokemukset Venetsiasta saattaisi olla hyvin paljon lähempänä tuota jälkimmäistä.

Venetsian tuhosta on ollut paljon puhetta. Siitä kuinka paikalliset ovat lopen uupuneita jatkuviin turistivirtoihin, siitä kuinka kaupungin ohi lipuvat risteilijät aiheuttavat suunnatonta tuhoa rakkauden kaupungin perustuksiin, siitä kuinka kaupunki vajoaa vähitellen mereen ja siitä, kuinka kaupunki hukkuu roskaan. Kaupunki on yksi Euroopan suurimmissa vaikeuksissa oleva turistikohde, joka räpiköi alati kasvavien turistivirtojen keskellä, ja lisäksi painii omien sisäisten ongelmiensa keskellä hurjemmin kuin koskaan.

Venetsian kohtalo on sinäänsä surullinen, että monet arvelevat kaupungin olevan asuinkelvoton jo muutaman vuosikymmenen kuluttua. Kolmessakymmenessä vuodessa kaupungista on kadonnut puolet asukkaista ja asuntojen hinnat nousset pilviin. Rakennusten seinät ovat vajoamisen myötä kieroja kuin savolaiset ja vesi tulvii säännöllisesti rakennuksiin sisälle, korjausvelka kasvaa hillitöntä tahtia. Kun yhtälöön lisätään voimakkaasti kasvava turismi ja korruptoituneet päättäjät, ei ole ihme, että kaupunki alkaa uimaan hyvin syvissä vesissä, sekä kirjaimellisesti, että kuvainnollisesti.

Olen jo vuosia halunnut vierailla Venetsiassa, mutta jotenkin näihin tietoihin peilattuna tähän rakkauden ja romantiikan kehtona pidettyyn kaupunkiin on ollut vaikea suhtautua mitenkään muuten kuin ristiriitaisin ajatuksin. Halusin hirveästi nähdä ja kokea sen paljon puhutun, kauniin ja legendaarisen kaupungin. Halusin katsella gondolien lipumista pitkin seesteisiä kanaaleja, kävellä yli siltojen ja kapeiden kujien, ja vain nauttia italialaisesta tunnelmasta. Samalla kuitenkin vastaan pisti ajatus siitä, että olisin yksi niistä miljoonista turisteista, jotka omalta osaltaan tekevät kaupungista niin ongelmien täyteisen. Nauttisinko edes olostani, kun tietäisin kaikista ongelmista ja matkustaisin vielä silloin, kun turistimäärät olisivat korkeimmillaan?

Lopulta uteliaisuus vei voiton.

Kun Venetsian turistimäärien ongelmallisuudesta puhutaan, sanotaan suurimman ongelman olevan nimenomaan risteilymatkailijat  – valtavat laivat vahingoittavat kaupungin herkkiä perustuksia ohi ajaessaan ja lisäksi matkailijat saapuvat kaupunkiin vain päiväksi, jättäen hyvin vähän rahaa kaupunkiin. Viidessätoista vuodessa risteilymatkaajien määrä on viisinkertaistunut, mutta kaupunkiin jäävä rahamäärä on jäänyt kauas samasta kasvutahdista. Venetsiaa tituleerataankin nykyään euroopan risteilypääkaupungiksi, sillä kyllähän kaikki haluavat tähän tarunhohtoiseen kaupunkiin suunnata osana Välimeren kierrostaan. Ja kun siihen päälle lisätään hillitön määrä päiväretkeilijöitä, on soppa valmis.

Kuvaavaa on, että alle puolet kaupunkiin saapuvista turisteista lopulta edes yöpyy Venetsiassa. Sanotaankin, että asukkaiden vähitellen kadotessa ja päivävieralijoiden hillittömästi lisääntyessä kaupunki on yksi helvetinloukku päivällä, ja pystyynkuollut illalla.

Vaikka ero yöllä ja päivällä oli juuri sitä – kuin yöllä ja päivällä – en aivan tuota kuitenkaan allekirjoita. Kolme yötä kaupungissa vietettyämme oli selvää, että parhaat ajat Venetsiassa ovat toki aikainen aamu ja myöhäinen ilta, eli silloin kun kaikki tuhannet risteilyvieraat ja päivämatkalaiset ovat kaupungista poissa. Mutta kyllä Venetsia myös keskellä päivää osasi olla hurmaava.

Todellisuudessa vain pieni osa kaupungista on ruuhkainen. Rialton silta, San Marcon aukio, sekä Huokausten sillan ympäristö toki kuhisivat väkeä aivan liiaksikin asti, mutta eipä tarvinnut näiltä suosituilta alueilta montaa korttelia kävellä ja saatoit olla alueella, jossa näit edessäsi täysin tyhjää.

Nämä olivat niitä Venetsian parhaita alueita. Hiljaisia katuja, korkeuksissa kuivuvia pyykkejä, peilityyniä kanaaleja. Pelkkä hiljaisuus ympärillä. Viikonloppunakaan ei ollut vaikea löytää hiljaisia nurkkia Venetsiasta. Mutta ne nurkat ovatkin niitä, jonne päiväretkellä ei juuri ehdi tutustumaan, siksi Venetsiasta saa varmasti hyvin erilaisen kuvan riippuen siitä, onko kaupungissa vain päiväretkellä, vai viipyykö siellä pidempään.

Minä viihdyin kaupungissa todella hyvin. En ihastunut ikihyväksi, mutta Venetsia pystyi vastaamaan sille annettuihin odotuksiin. Kanaalit ovat todellakin kuvankauniita, gondoleita lipuu ohi kaikkialla ja jokainen kadunkulma tuntuu olevan toinen toistaan kauniimpi. Tunnelmaa todellakin riitti.

Rosoistuutta, romantiikka ja rentoa tunnelmaa. Mutta toisaalta myös rappiota, tungosta ja likaisuutta. Venetsialla on molemmat puolensa. Se on omalla tavallaan julmetun kaunis ja kaikki ne vuosien aikana rakennetut mielikuvat varmasti saavat katsomaan kaupunkia hieman vaaleanpunaisten lasien läpi.

Mutta samalla niiden lasien läpi näkyy kieroon vääntyneet seinät, rapistuvat maalit ja turisteihin hukkuvat kadut. Kuten aina, mikään ei ole täydellistä, ei edes Venetsiassa.

Silti, kyllä Venetsia oli aika ihana.