Vikos, Kreikan hyvin pidetty salaisuus

Näin kuvan ja olin myyty. Itse asiassa näin niitä kaksi. Kahdesta eri paikasta, molemmat pohjoisessa Kreikassa. Tiesin samantien, että noihin maisemiin on päästävä, mieluiten heti. Onneksi tämä löytö sattui vain pari viikkoa ennen Balkanin reissulle lähtöä ja onneksi myös suunnitelmat olivat vielä tuossa vaiheessa täysin auki koko reissulle. Ei siis mennyt kauaakaan kun kaksi kohdetta Kreikan puolella oli heitetty karkeaan reittisuunnitelmaan.

Toinen näistä kohteista oli Meteora, upea luostarikompleksi josta jo aiemmin kerroin. Toinen oli Vikos. En aiemmin ollut kuullut kummastakaan, pelkkiä kuvia katselemalla olisin voinut veikata molempien sijaitsevan melkeinpä missä muualla vain paitsi eteläisimmässä Euroopassa. Ei sieltä vain löydy tuollaisia, ajattelin. Voi kuinka väärässä olinkaan.

Pohjoinen Kreikka oli sitten kuitenkin koko kolmiviikkoisen Balkanin kierroksen parhaimmistoa. Meteorasta lähtiessäni olin jo aivan myyty. Olin täysin varma, että seuraava kohteemme, Zagorin seutu, jossa tuo maagisen näköinen Vikos-rotko sijaitsee, olisi täysin mykistävä. Samaan aikaan olin kuitenkin lähes yhtä varma, että pettyisin. Meteoran jälkeen oli vaikea uskoa, että mikään voisi enää sykähdyttää. Odotin täydellistä kohdetta, mutta samalla varauduin pettymykseen.

Aivan Albanian rajalla, Zagorin kyläkeskittymän keskellä, Pindusin vuoriston uumenissa sijaitseva Vikos on määritelty maailman syvimmäksi rotkoksi suhteessa leveyteensä. Muiden mittareiden mukaan mitattuna tämä rotko ei toki kilpaile vaikkapa Grand Canyonin kanssa todellakaan samassa sarjassa, mutta silti täältä kuvia julkaistuamme kommentit olivat epäuskoisia – löytyykö tällainen muka oikeasti Euroopasta? Kyllä löytyy. Ja minulle kun Kreikka oli aina piirtynyt mieleen vain aurinkoisten rantojen, kauniiden saarien ja muinaisten raunioiden ihmemaana. En minä sieltä odottanut vuoria, rotkoja ja vihreää metsikköä. Opin taas uutta, löysin muka tutusta maasta puolia, joita en siltä osannut odottaa.

Parhaiten Vikosin upeaa maisemaa voi ihastella ylhäältä käsin joko Beloin tai Oxian näköalapaikoilta, joista molemmista on esteetön näköala pitkälle rotkoon. Me valitsimme Oxian, sen ollessa lähempänä majapaikkanamme ollutta Vitsan kylää. Näköalapaikan löytää Monodendrin kylän läpi kulkemvan tien päästä. Hyväkuntoisen, asfaltoidun tien päässä on kääntöpaikka, josta lähtee noin 200m pitkä kävelypolku näköalapaikalle. Kuten niin monesti, niiden parhaiden maisemien näkemiseksi kannattaa kuitenkin nähdä hieman ylimääräistä vaivaa, sillä tuon tasanteen jälkeen kallioseinän vierustaa kävelemällä näkymä avautuu entisestä upeampan. Heikkohermoiselle tämä jatkopala ei toki ole suositeltava, noin metrin levyisen polun vierestä tippuu nimittäin pystysuora seinämä toista sataa metriä alas. Kaiteita ei ole, kompurointiin ei juurikaan siis ole varaa. Mutta ne maisemat täältä, ne saavat kokeneemmankin matkailijan leuat loksahtamaan.

Haluaisin osoittaa taas pitkästä aikaa kykeneväisyyteni kriitiseen ajatteluun ja olla liikaa ylistämättä Vikosin maisemia, mutta tämä ei ole se oikea hetki. Viime aikoina matkoilla on tullut käytyä niin mielettömissä paikoissa, että alan vähitellen kyseenalaistamaan itsekin juttuni – voiko jokainen viimeaikoina blogiin päätynyt paikka oikeasti olla niin mahtava, upea, mieletön ja mitä kaikkia sanoja tässä nyt on tullut käytettyä? Mutta jokaikinen niistä sanoista nyt vain on Vikosin kohdalla täysin oikeutettuja, parhaimmillaan jopa riittämättömiä. En siis edes yritä hillitä itseäni, totean vain että Vikos oli yksi vaikuttavimmista paikoista joissa hetkeen olen käynyt. Jätän ne kriittisemmät tarkastelut myöhempiin juttuihin, niitäkin on tulossa, sen lupaan.

Oxian näköalapaikan maisemia ihaillessa taisi mennä melkein tunti. Se oli niin vakuuttava ja mieleenpainuva maisema, että pois ei halunnut kiirehtiä. Eikä kiire onneksi ollutkaan. Siinä korkealla kanjonin reunalla, täydessä hiljaisuudessa tähyillessä pitkälle rotkoon, tuntui siltä että oli koko maailman katolla. Oxian näköalapaikan maisemien tasosta kertoo ehkä jotain myös se, että ensimmäiset vilkaisut polulta nähdessäni olin niin innoissani, että marssin täyttä häkää tästä ohi, kykenemättä huomaamaan mitään normaalista poikkeavaa:

Kyllä, edes reilun metrin päässä polulta, korkealla rotkon reunamalla seisova aasi ei saanut minua kiinnittämään siihen mitään huomiota. Pystyin keskittymään vain edessä avautuvaan maisemaan. Hetken päästä perästäni kuuluu hämmentyneen, ehkä jopa hieman säikähtäneen Ollin huudahdus ”Laura, mitä helv*ttiä, miksi et varoittanut aasista ollenkaan?”, ymmärrettävästi vastapalloon heittämäni kysymys “Mikä aasi?” kyllä piti huolen, että sain kuulla asiasta vielä aika monta kertaa matkan aikana… Että näin, älkää päästäkö minua yksin karhumetsään…

Beloin ja Oxian näköalapaikkojen lisäksi muun muassa Monodendrin kylästä lähtee pieni kävelypolku hylätylle luostarille, Agia Paraskeville, jonka läpi kävelemällä pääsee toiselle, hieman vaatimattomammalle, mutta kovin erilaiselle näköalapaikalle. Täällä kasvillisuus peittää näkymiä, eikä yhtä esteetöntä maisemaa ole, mutta hieman matalammalta tutkailu tuo aika hauskaa kontrastia maisemiin, täällä kallioseinämät jatkuvat vielä myös korkealle sinun yläpuolellesi.

Näköalapaikat on helposti kierretty parissa tunnissa, mutta Vikoksen ympäristön tarjonta ei toki lopu niihin. Sekä rotkon pohjalla, että sen ympärillä levittyy laajat patikointireitit, joissa viettää vaikka viikkoja. Lisäksi Zagorin ihastuttavat pienet kylät ja alueen muut nähtävyydet saivat lopulta minutkin toivomaan, että täällä olisi ollut enemmänkin aikaa käytössä. Ja mikä parasta – täällä sai olla aivan rauhassa luonnon helmassa. Näköalapaikoilla saimme viettää pitkälti toista tuntia ilman, että näimme muita kuin sen yhden poloisen Aasin, eikä kyllä toisena päivänä patikkareiteilläkään ketään tullut vastaan. Maisemia siis todellakin sai ihailla rauhassa. Tuntuu, että Vikos on Kreikan hyvin pidetty salaisuus, ainakin vielä.

Voihan Vikos, onneksi löysin sinut!