Yosemite – kun karhun metsässä kohtaat

Yosemite – tuo Kalifornian helmi luonnon rakastajalle oli yksi unohtumattomimmista paikoista koko jenkkireissullani, monellakin tapaa.

Yhdysvaltojen yksi tunnetuimmista ja suosituimmista kansallispuistoista tarjoaa kilometritolkulla upeita patikointipolkuja mitä mielettömimmissä maisemissa. On niitä, jotka menevät korkealle näköalapaikoille, ja niitä, jotka porautuvat syvälle metsän keskelle. Upea luonto on läsnä kaikkialla ja sitä todellakin haluaa tutkia mahdollisimman paljon, kun puistoon vuosien haaveilun jälkeen päätyy.

Yosemite oli road tripini viimeinen kansallispuisto ja ehdoton suosikkini. Nautin sen maisemista ja maastosta valtavasti. Olin innosta pinkeänä aamusta iltaan sen syövereissä, patikoin jalkani kipeäksi eri poluilla ja hengitin keuhkoni täyteen sen raitista ilmaa.  Ja keräsin mitä unohtumattomimpia kokemuksia.

Se kaikista unohtumattomin tapahtui, kun viimeisenä aamuna Yosemitessa suuntasin kohti Snow Creek Trailia, kaunista metsäpolkua Yosemite Valleyn perällä. Aurinko paistoi, mutta puiden varjossa oli mukavan viileä. Olin päässyt polkua jo pitkälle ja mietin, miten upea päivä onkaan, ja miten hienoa on että näin rauhallisia polkujakin löytyy valtavaa suosiota nauttivasta Yosemitesta.

Kävelin ajatuksissani eteenpäin, kun pienen mutkan jälkeen kuulen yhtäkkiä rapinaa viereisen kivenlohkareen takaa, reilusti alle kymmenen metrin päästä.  Säpsähdän.

KARHU! Jumalauta se on karhu! Ja minä olen tässä yksin, pitkällä puskassa, eikä muista ihmisistä ole tietoakaan!!

Sydämeni hyppää kurkkuun niin kovaa, että vieläkin koskee. Olen pitkällä puskassa, täysin yksinäni, ainoastaan tuo ruskea, pörröinen peto lähelläni. Aivan liian lähellä. Mielessäni lauon pitkän litanian niin painokelvotonta tekstiä, että äitini olisi varmasti vedellyt ympäri korviani tietäessään ja suuni olisi tungettu täyteen saippuaa. Kerta se olisi ensimmäinenkin, mutta jos joskus muutama voimasana on anteeksiannettavaa, niin ehkä tässä tilanteessa.

Karhu on syvän keskittynyt kannon tonkimiseen kun sen näen. Tiedostan hyvin nopeasti että kirkkaan pinkissä paidassani en varmasti sulaudu maastoon ja yksin liikkuvana olen niin potentiaalinen saalis kuin nyt ihminen ylipäätään voi olla. Ja alle kymmenen metrin etäisyydellä oleminen ei minkään oppikirjan mukaan ole turvallinen tilanne. Mietin, miten pääsen parhaiten pois ilman, että uusi tuttavuuteni huomaisi minua.

Samaan aikaan otso poraa katseensa minuun, jättää kannon jämät rauhaan.

Siinä kohtaa kurkussani majaileva sydän jättää monta lyöntiä välistä, ennen kuin se alkaa hakkaamaan ennätystahtia. Voimasanojen litania palaa mieleeni kristallinkirkkaana.

Kaikki tuntuu tapahtuvan pikavauhtia, mutta samalla piinaavan hitaasti. Ajatus tuntuu jähmettyneen, mutta samalla se juoksee kovempaa kuin koskaan. Adrenaliiniaalto iskee voimalla. Ensimmäinen reaktio käskee ottamaan jalat alle, juoksemaan karkuun niin kovaa kuin ikinä pystyy. Onneksi järki on mukana, sillä juoksuun lähtö on karhun kohdatessa se kaikista huonoin mahdollinen vaihtoehto.

Yosemiten karhuista puhutaan paljon. Karhujen läsnäolo tiedetään ja niistä varoitellaan, mutta mitään liikkumiskieltoja tai rajoitteita ei niiden vuoksi ole asetettu. Yksinkin on ihan sallittua poluilla kulkea, ja niin moni tekeekin.

Monet ihmiset vierailevat useita kertoja Yosemitessa näkemättä vilaustakaan näistä karvakasoista. Poluilla kulkiessa kohtaamista pidetään hyvin epätodennäköisenä, sillä karhut lähtökohtaisesti pyrkivät välttämään ihmisten kohtaamista. Karhun näkeminen on todennäköisintä auton ikkunasta, ja hyvin harvoin myös leirintäalueiden ympäristössä silloin, kun ruokaa on jätetty poluille tai leirintäalueille karhujen saataville.

Mutta perus patikoinnin yhteydessä karhun kohtaaminen on hyvin epätodennäköistä, sanotaan. Monilla keskustelupalstoilla kerrotaan, kuinka puistossa on tullut käytyä lukemattomia kertoja, ilman yhtä ainutta havaintoa karhuista.

Kun sitten näiden tietojen pohjalta kävelet aurinkoisena kevätpäivänä yhdellä Yosemite Valleyn syrjäisimmistä merkityistä reiteistä, ei karhun kohtaaminen suinkaan ole ensimmäisenä mielessä. Ympärillä levittäytyvät metsämaisemat kiinnostaa paljon enemmän.

Ja kun sitten omissa ajatuksissasi ollessasi se karhu onkin ihan vieressä, iskee totaalinen epäusko. Tunteiden kirjo käydään pikavauhtia läpi, ja pää on taatusti pyörällä.

Omaksi onnekseni Yosemitessa tosiaan kuitenkin varoitellaan karhuista ahkeraan, ja niiden kohtaamiseen annetaan hyvin selkeät ohjeet. Olin myös sattumalta juuri ennen matkaa lukenut Suunnaton-blogista hyvät ohjeet Kalliovuorten karhujen kohtaamisen varalta, ja vaikka ihan kaikki samat säännöt ei Yosemitessa pädekään  (karhusuihke on kielletty), oli perusohjeet tällaisen tilanteen varalta iskostuneet tässä vaiheessa jo aika hyvin alitajuntaan – älä juokse, pidä ääntä ja peräänny hitaasti kääntämättä selkääsi.

Kun ajatus kirkastuu ensimmäisistä kauhunsekaisista tunteista, otan rauhallisia askeleita poispäin karhusta, kunnes olen turvallisen etäisyyden, eli noin 50 metrin päässä. Karhun katse on edelleen porautunut minuun, mutta eläin ei tee elettäkään ottaakseen askeleita kohti. Tässä kohtaa olen tuijottanut karhua ehkä minuutin tai kaksi, mutta se tuntuu pieneltä ikuisuudelta. Sekunnit voivat joskus olla piinaavan pitkiä.

Tasaan henkeäni, räpsäisen muutaman hätäisen valokuvan, sillä eihän kukaan muuten tätä uskoisi jos täältä hengissä selviäisin pois. Kiroan, että miten ihmeessä olen edelleenkin aivan yksin paikalla, sillä siihen asti väkeä tuli polulla vastaan tasaisesti muutaman minuutin välein.

Sanovat, että yksin matkustaminen on kivaa siihen asti kunnes jotain vakavaa tapahtuu tai sairastuu. Kyllä minä lisäisin listaan myös sen, kun kohtaat karhun pitkällä puskassa yksin tarpoessasi. Kaveri olisi ollut sillä hetkellä todella kiva.

Muutaman tunneilta tuntuneiden hetkien kuluttua paikalle saapuu onneksi muita ihmisiä, neljän hengen miesporukka saapuu mutkan takaa. Osoitan heille edessä seisovaa kontiota. Oma tuskani helpottaa samalla kun katselen muiden ensireaktioita. Kirosanat värittävät hämmästyneitä huudahduksia ja säikähdyksen aiheuttamat säpsähdykset saavat sähköiskutkin näyttämään mitättömiltä. Kauhu, riemu ja pelko sekoittuvat eri asteisina puhtaaseen hämmästykseen.

Ja sitten karhu kiinnostuukin ryhmästämme niin, että se kömpii polulle ja lähtee kävelemään meitä kohti. Riemu poistuu tunteiden repertuaarista nopeasti. Samalla paikalle ilmaantuu vielä pari muuta henkilöä vahvistamaan joukkoamme.

Peräännymme samaa tahtia kun karhu kävelee kohti. Muutaman hetken päästä toteamme, että ei tämä näin toimi. Kertaamme kuulemiamme ohjeita, toteamme ryhmämme sen verran suureksi, että karhun tulisi pelätä meitä. Pysymme tiiviinä ryhmänä ja lähdemme kohti karhua, yrittäen näyttää mahdollisimman isoilta ja pitäen meteliä. Tavoite on näyttää pelottavalta jotta karhu lähtisi karkuun, mutta ei liian uhkaavalta jotta se siirtyisi puolustuskannalle. Olimme varmasti aikamoinen näky, mutta eipä se siinä tilanteessa juuri kiinnostanut.

Tilanne laukeaa, karhu säntää takaisin metsän syövereihin ja me huokaisemme helpotuksesta.

Sen jälkeen en enää halunnutkaan olla millään polulla yksin. Pyrin pitämään näköetäisyyden edes johonkin ihmiseen. Mutta kyllä se karhun kohtaaminen pääsi sen verran ihon alle, että jokaisen rasahduksen myötä säpsähdän. Pienekin äänen kuultuani olen varma, että pois ajamamme karhu on käynyt puskissa vain keräämässä aggressioitaan ja syöksyy raivolla nyt meitä kohti.

Vain muutama minuutti karhun kohtaamisen jälkeen Olli soittaa. Lieneekö telepatiaa vai sattumaa, mutta tervehdys “katselin just karhua silmiin aivan yksinäni” ei saanut aikaan kovin innostunutta tai positiivista palautetta… Kerroin kyllä sykkiväni kovaa tahtia kohti sivistystä silläkin hetkellä. Herra kehotti pitämään tahtia yllä.

Polun päätyyn on vielä vajaan tunnin matka. Sinä aikana syke jo hiukan laantuu, kun karhut pysyyttelevät piilossa.

Mutta seuraavan polun alussa kohtaan jo toisen yksilön. Mietin tuuriani. Miten voi olla, että saman päivän aikana kohtaa kahdessa eri paikassa karhun, vieläpä eri yksilöt? Tällä kertaa ihmisiä on alusta asti enemmän ympärillä, tuijottelen karhua jo melkeinpä konkarina. Tämä on selkeästi edellistä pienempi yksilö ja pysyttelee kaukana. Tilanne ei suinkaan ole uhkaava, mutta kyllä se sydän silti pamppailee, eihän noista petoeläimistä koskaan voi tietää.

Jälkeenpäin otin Yosemiten karhuista tietysti enemmän selvää. Kävi ilmi, että ihmisten ja karhujen kohtaamiset aiheuttavat säännöllisiä loukkaantumisia tai jopa kuolemia Yosemitessa – karhuille nimittäin. Yosemiten karhut ovat niitä vaarattomimpia tyyppejä, eli mustakarhuja, jotka lähtökohtaisesti pyrkivät välttämään kontaktia ihmiseen. Vaarallisempia harmaa- ja ruskeakarhuja et täällä kohtaa. Karhujen näkeminen on yleisintä teiden varsilla, kun karhut ylittävät tietä, tai kulkevat niitä pitkin, jolloin yhteentörmäykset autojen kanssa ovat väistämättömiä. Karhuja siis loukkaantuukin vuosittain, joissain tapauksissa jopa menehtyy autojen kanssa yhteentörmättyään. Ihminen sen sijaan ei koko Yosemiten historiassa ole kuollut karhun takia. Jos tämän olisin tiennyt, olisin ottanut kohtaamisestamme paljon, paljon enemmän iloa irti ja panikoinut huomattavasti vähemmän. Ehkä sitten seuraavalla kerralla, sillä Yosemite oli paikka, jonne tulen varmasti palaamaan.

Näin jälkikäteen tietysti harmittaa myös se, että tuossa tilanteessa ei tullut keskityttyä yhtään kameran asetuksiin ja kuvat tuli räpsittyä hätäisesti huonoimmilla mahdollisilla asetuksilla ja aivan väärällä putkella, kädet täristen. Hengissä pysyminen kiinnosti enemmän kuin hyvän kuvan saaminen. Ensimmäinen tavoite onnistui, toinen ei niinkään. Ehkä parempi näin päin.

Sanovat, että on hyvin epätodennäköistä kohdata karhu Yosemitessa. Minäpä kohtasin karhun sitten kahdesti, saman päivän aikana vieläpä. Tulen muistamaan Yosemiten ja sen karhut lopun elämäni.